Lupasin kirjoitella tänne synnytyskertomusta ja nyt vauvan täyttäessä eilen viikon sain sen vihdoin naputeltua itselleni talteen. Ajattelin ensin julkaista jonkun lyhennellyn version, mutta se ei oikein mielestäni enää kertoisi tarpeeksi joten saatte nyt koko romaanin kaikkineen.
Tähän väliin kuitenkin disclameri: Vaikka tämäkin lapsukainen syntyi ns. luomuna haluan korostaa, etten todellakaan pidä itseäni ko. syystä mitenkään yhtään ketään parempana. Voin kertoa, että aika moneen kertaan ehdin tälläkin kerralla miettimään, että olen ihan hullu. Kivunlievityksen ottaminen kävi mielessäni useampaankin kertaan, mutta hannasin vielä enemmän mahdollisia niiden aiheuttamia komplikaatioita. Monillahan esimerkiksi epiduuraali menee aivan nappiin, mutta välillä se myös hidastaa synnytystä taikka johtaa erilaisten operaatioiden jatkumoon. Peläsin liikaa kuuluvani edellisten joukkoon ja toisaalta sairaalaan tullessa oli sellainen olo, että ehkä tässä nyt ei niin kauan tule kestämäänkään, että kai minä vain sitten kestän, kun olen kerta aikaisemminkin.
Täältä voi tosiaan lukea synnytystä edeltäviä ajatuksiani ja tässä on sitten olkaahyvät:
Elsin synnytys.
Me olemme vanhemmat ja isoveljet kaikki syntyneet launtai-päivänä. Jo ihan plussatestistä asti helmikuussa, mietin hiljaa mielessäni mahtaakohan tämäkin vauva valita syntymäpäiväkseen lauantain? Ja olisiko se juuri 19. lokakuuta (40+1), mikä kuulosti korvaani jotenkin 'oikealta'.
Vaikkakin laskettua aikaa (perjantai 18.10) edeltävän viikon olin melkoisen kärttyinen ja odottelin malttamattomasti synnytystä, silti jotenkin tunsin vain ja ainostaan valmistautuvani synnytykseen lauantaina. Niin paljon, että jopa äitini alkoi olla vakuuttunut samasta asiasta ja pyysi poikia yökylään perjantaina, kun 'lähtö sitten varmaankin tulee yöllä'.
Perjantaihin menessä ei tosiaan ollut mitään merkkejä synnytyksen alkamisesta. Keskiviikkona äitipolilla olin ollut yhdelle sormelle auki ja kanavaakin oli vielä pari senttiä. Keskimmäisen synnytystä edelsi hyvin sama tilanne ja osasin nytkin luottaa sitten niiden oikein suppareiden tehoihin avata kohdunsuu mahdollisesti aika nopeastikkin. Jos jostain ehkä osasin lähestyvää synnytystä oikeasti tulkita, oli verenpaineeni hiukkasen koholla torstaina neuvolassa ja naamani näytti turvonneelta perjantaina.
Perjantai-iltana jokatapauksessa kävimme miehen kanssa syömässä ulkona ja käveleskelimme ympäri kauppakeskusta vähäsen, katselimme hetken tv:tä ja siinä yhdentoista maissa menin nukkumaan.
Lauantai 19.10 klo 01:00
Heräsin hätkähtäen kiristävään tunteeseen, minä tulkitsin supistukseksi. Tuli valtava tarve mennä heti vessaan ja sitä seurasi ihan hirmuinen pahanolon aalto. Sellainen olo, että oksu lentää ihan minä hetkenä hyvänsä. Minua myös rupesi viluttamaan ja tärisyttämään ihan hirmuisesti. Hoippuroin ruokapöydän ääreen jumppapallon päälle ja kuulostelin oloani. Supistuksia ei vielä tullut, mutta arvasin, että vuorokauden sisällä pääsen synnyttämään. Kyllä, launataina jälleen kerran :)
Paha olo laantui jonkun verran ja muuttui ikääskuin närästykseksi. Nappasin pari Rennietä ja hiivin takaisin sänkyyn. Nukahdin herätäkseni tuttuun aaltomaiseen kipuun siinä kahden hujakoilla. Ja sitten tuli toinen supistus. En jaksanut nousta kellottamaan niitä vielä. Epäilin niiden tulevan siinä vartin välein, mikä taisikin olla aivan oikein sillä nukahtelin aina välissä ja kun viimein nousin, oli kello 03:53.
Menin istumaan takaisin pöydän ääreen jumppapallon päälle ja supistuksia tuli n. 4 minuutin välein, mutta kesto oli 'vain' siinä 35 sekuntin mittaisia. Selvisin suppareista ihan hyvin pyörittelemällä lantiota pallolla edes takaisin ja hengittelemällä rauhallisesti. Aina kävelessä supistusväli tihentyi pariin minuuttiin, mutta samoin suppareiden kesto lyheni 15-20 sekuntiin. Olin ihan hirmuisen väsynyt.
Viideltä kävin herättämässä Liamin, joka reppana oli ihan pöllämystynyt, mutta nousi nopeasti ja rupesi heti kyselemään, missä mentiin. Sanoin, että on ihan hyvin aikaa syödä jotakin. Vielä ei todellakaan ollut sellainen olo, että synnärille pitäisi päästä. Keräilin puuttuvia juttuja sairaalakassiin ja laitoin 'synnytysvaatteet' päälle.
Kuuden jälkeen väsymys alkoi olla niin luja, että päätin käydä makaamaan sohvalle ja pyysin Liamia peittelemään minut oikein lämpimästi. Maatessani supparit harvensivat tahtiaan n. kymmeneen minuuttiin, mutta sitävastoin kestoltaan pitenivät minuutin paikkeille. Onnistuin nuokkumaan nuo kaikki välit, mutta tunnin kuluttua päätin nousta ylös ettei makuuasento vaikuttaisi vauvan laskeutumiseen ja asentoon.
Yhteistuumin päätimme tässä vaiheessa soittaa synnärille, mistä toivotettiin tervetulleeksi milloin vain. Samaan syssyyn soitin äidilleni, kysyin poikien kuulumisia ja informoin, että täällä synnytetään. Äiti taisi siinä vähän hermostua jännityksestä ja kyseli, että pitäisikö meidän olla jo menossa? Käskin herättämään isän kuskiksi, mutta mitään varsinaista kiirettä en kokenut olevan.
Puhelun jälkeen rupesin kuitenkin toivomaan, että isä tulisi nopasti, sillä supistusten teho tuntui yltyvän ja niitä tuli aika useasti. Istuimme pöydän ääreen aamupalalle Liamin kanssa ja pakotin itseni syömään jugurttia ja omenaa. Isä tulikin siinä 10 minuutin päästä ja siinä samassa tuli sellainen olo, että nyt on mentävä. Aloin vähän panikoimaankin ja pelästyin tilanteen riistäytyvän ihan käsistä emmekä ehtisi sairaalaan, kun sinnekkin oli 20 minuutin ajomatka. Hoputin Liamia täyttämään kuumavesipullon ja hotkimaan aamupalansa ja tulemaan nyt heti jo.
Painoin kuumavesipulloa alavatsaan ja lähdimme ajamaan kuulaassa syysaamun säässä kohti synnäriä. Autossa oloni rauhoittui huomattavasti ja keskityin hengittelemään hitaasti ja rauhallisesti. Supistuksia tuli matkan aikana kolme ja nekin tuntuivat soljuvan mukavan rauhallisesti läpi. Oli oikeasti tosi turvallinen ja rauhallinen olo.
Sairaalan oven eteen ajaessa pulssi alkoi nousemaan ja tuntui hurjalta olla sitten sielä. Kohta se vauva ihan oikeasti syntyy. Kävelimme vastaanottoon, ojensin neuvolakortin ja toivelistan ja odottelimme hetken kätilöä. Kätilö ja kätilöopiskelija johdattivat meidät tutkimushuoneeteen, missä tutkittiin tilanne ja olinkin siinä vaiheessa 5cm auki. Kalvopussi pullotti.
Kätilö haki jotain paperijuttuja huoneeseen ja sillävälin sitten menivät vedetkin. Kello oli vähän yli kahdeksan. Kätilö tiedusteli haluaisinko nyt samoin tein mennä altaaseen, mutta epäilin etten saa kiivettyä sinne ja menisin mielummin synnytyshuoneeseen. Sielä sain istua ison jumppapallon päällä nojaten sänkyyn, kun vauvasta otettiin käyrää.
Supistukset alkoivat olla sen verran voimakkaita, että hengitellessä aloin mölisemään äänekkäästi matalalta 'ääääääääääää'. Pian pyysin Liamin avuksi hieromaan alaselkääni mahdollisimman voimakkaasti. Yhteispelillä kovatkin supistukset tuntuivat menevän ihan ok. Minua alkoi huippaamaan kovasti ja väsytti ja sain juodakseni vähän pahanmakuista mehua.
Kätilö rupesi miettimään, että heillä on sellainen joku ihmeen hieromahanskakin ja mistähän se löytyisi? Mietin mielessäni, että ei tähän mitään hiton hanskaa tarvita. Pian se kuitenkin löytyi jostain toisesta huoneesta ja mies hieroi sen avulla selkääni supistusten yhteydessä. Sellainen muovinen hansikkaanmuotoinen läpyskä, missä oli metallisia kuulia kymmenisen kappaletta. Se oli TAIVAALLINEN apu! Kylmät kuulat hieroivat juuri oikealla tavalla alaselkääni supistusten yhteydessä.
Olisikohan kello ollut n. 9:30, kun supistukset alkoivat tulemaan aina vain tiheämmin ja oikein tunsin, kun kohdunsuu aukesi lisää ja seuraavalla supistuksella vauvan pää naksahti, kuin kellon viisarit alemmas vääntyen aina vain otollisempaan ja otollisempaan asentoon ulostuloa varten.
Siinä vaiheessa kätilö kyseli josko siirtyisin lattialle säkkituolia vasten polvilleni sellaiseen asentoon, että hän voisi tutkia minut. Aloin olla todella kipeä ja rääkäisin tuskissani, kun kätilö sanoi minun olevan vain 7,5cm avautunut. Tässä vaiheessa supistukset tulivat ihan hirveällä voimalla ja uikutin Liamille etten enää jaksa enkä pysty. Jokaisen supistuksen kohdalla kiroilin huutaen ihan kaikki mahdolliset kiroukset, mitä suinkin taisin (jo aikaisemmissa synnytyksissä hyväksi havaittu keino ;) ) ja Liam kertoi myöhemmin harjoitelijan meneen ihan hämilleen moisesta meuhkaamisesta.
Jonkun supistuksen aikana sitten tulikin hirveä ponnistamisen tarve. Kätilö käski minua menemään kylkiasentoon säkkituolin päälle, mutta olin niin jumissa kivun kanssa etten voinut liikkua mitenkään päin. Jotenkin hän sitten sai tehtyä tukimuksen ja totesi etten saa ponnistaa, sillä vauvan pään edessä oli vielä lippaa. Itkin ja huusin, kun sattui niin lujaa. Kätilö käski huohottamaan aina ponnistuksentarpeen tullessa. Lopulta paine oli niin kova, että kätilö päätti työntää lipan vauvan pään taakse supistuksen tullessa. Se kipu oli jotain aivan infernaalisen kamalaa, mutta sitten sain ponnistaa.
En ollut saanut todellakaan siirryttyä synnytysjakkaralle, mikä oli alunperin toiveenani ja ponnistin keskimmäisen tavoin tämänkin vauvan polviltani etunojaan tukien. Asento tuntui kaikista parhaalta mahdolliselta ja vaikka ponnistus toki sattui, tuntui, että osasin tehdä töitä oikealla tavalla vauvan ulostulon eteen. Keskitin kaiken voimani ja painon leuan rintaan. Supistuksen aikana kykenin ponnistamaan yhteensä neljä kertaa ja toisen supistuksen päätteeksi vihdoin ja viimein syntyi vauvan pää. Jouduin odottamaan pikkuruisen hetken seuraavaa supistusta ja sitten sain ponnistaa lopunkin vauvan ulos. Ponnistuksen ajaksi merkittiin 2 minuttia ja vauvan syntymäajaksi 09:57.
"It's a girl" ehdin kuulla miehen sanovan ennenkuin kiepsahdin istuma-asentoon itsekkin ja sain vauvan heti syliini. Hän oli hurjan kinainen ja sinerävä ja kysyin hädissäni eikö hän huuda? Kätilö rauhoitteli, että justiinsa huutaa, kaikki on hyvin.
Pienokainen katseli meitä suuret silmät avoinna (kätilön mukaan ne oli jo pään synnyttyä avoinna tutkimassa maailmaa) ja päästi muutamat pienet rääkäisyt.
Napanuoran annettiin sykkiä loppuun, mikä olikin ohi ihan hetkessä ja istukkakin syntyi jo 10:05.
Oma pieni tyttäremme tuntui niin ihmeellisen ihanalle. Hän tuijotteli meitä hiljaa, kunnes hetkenpäästä alkoi hamuilemaan rintaa. Siirryin synnytyshuoneen sängyn päälle imettämään häntä samalla, kun kätilö tutki tuliko minulle yhtään repeämää. Yksi tikki jouduttiin laittamaan. Sitten saimme miehen kanssa jäädä rauhassa tutustumaan uuteen perheenjäseneen.
Näin viikko synnytyksestä alkaa itse tapahtumaan olemaan sen verran etäisyyttä, että enää muisto tuosta tuskaisesta kivusta ei puistata. Alkuviikosta olin vielä jotenkin niin shokissa, että en oikein voinut edes ajatella tuota loppuvaiheen avautumista. Nyt synnytys tuntuu jopa kauniilta muistolta. Olen todella onnekas,että kaikki meni näin hyvin.
***
Kommentit laahaavat vähän jälkijunassa, mutta yritän vastailla kaikkiin tämän iltapäivän puolella. Elsi-muru on oikein helppo vauva muuten, mutta päiväsaikaan häntä on hiukan vaikea saada nukahtamaan. Nyt kun kerrankin sain pienokaisen kantoliinaan uinahtamaan, sain kädet vapaiksi kirjoitella tämän tänne. Kommentteihin voin sitten helpommin vastata tuola paddylla (iPadilla siis).
Ihanaa sunnuntain jatkoa ja kiva kun jaksatte kirjoitella tuonne boksiin. niistä viesteistä on minulle tosi paljon iloa ja pyrin kyllä kaikkiin vastailemaan jossakin vaiheessa :)
Sara xxx