28.9.13

MELKEIN TAVALLINEN PERHE.

Kerran kuudessa viikossa - vai mikä se lakisääteinen sykli onkaan - meidän daddy saa vapaan viikonlopun töistä ja silloin me ollaan melkein kuin 'tavallinen perhe'. Sellainen, missä vanhemmat käyvät maanantaista perjantaihin töissä ja viikonloppuisin riennetään kenties kaupungille, ystäviä tapaamaan, harrastuksiin tai milloin minnekkin. Viikko rytmittyy vuodesta toiseen melko samalla tavalla - perjantaita odotellen :)

Vuorotyöläisen vaimona lauantait etenkin saattavat olla se viikonpäivistä vaikeimpia. Useimmat kaverit tietysti tekevät perhejuttuja ja puistoissa on joko aavemaisen hiljaista, taikka seurana on vain perheitä leikkimässä yhdessä. Ja se helkutin pikkukakkonenkin alkaa vasta tuntia myöhemmin (siis mikä järki siinä onkaan?!). Launtaisin ottaisin itsekkin mieluiten vähän rauhallisemmin ja kiirehtimättä, mutta ainakin meidän lapset tarvitsevat ja kaipaavat silloinkin ihan samaa arkirytmiä, kuin muinakin päivinä. Hirmu usein launtaisin saankin turhautuneisuudesta johtuen kamalan siivousvimman ja teen perinpohjaiset viikkosiivot. Ihan hyvä päivä sillekkin :D

Mutta juu, kuten nyt, viikonloput vapaalla ja yhdessä koko perheellä ovat harvinaista ja ihanaa herkkua. Tulee melkein runsauden pula: mitä tehtäisiin? mitä tehtäisiin? 

Tänään oli oikeastaan pakon sanelema tekeminen, sillä oli pakko hoitaa viikottaiset ruokaostokset. Päätimme silti vähän tehdä spesiaalimman kauppareissun ja kävimme ennen ostoksia kaffilassa kahvilla :) Justiinsa viikoloppuvapaina on kiva tehdä jotain hiukan erikoisemaa, vaikka se nyt vain oli sitten jonkun toisen valmistama jäälatte ja pari croissanttia. Ne tavalliset viikolle sijoittuvat miehen vapaat kuitenkin rytmittyvät tavallisten arkipäivien mukaan leikkipuistolla ja kerholla.
 Hihi, hiukan vastaantulijat taas tuijottivat meidän ruokakärryä, mutta minkäs teet, kun ostokset painavat toistakymmentäkiloa reilusti ja sitä autoa ei ole :D Totuuden nimissä, mun vanhemmat ovat nyt useampana perjantaina kuskanneet minut autolla supermarkettiin suurille ostoksille, että ihan kovin usein ei olla viimeaikoina jouduttu samaa satsia kotiin jalkasin roudaamaan. Saatiin seisomalautakin vihdoin paikalleen ja sekin on helpottanut menoa muuten, paitsi minun käveleminen alkaa olla todella hidasta ja vaivalloista. Varsinkin, kun tänään kotona aikaisemmin liukastuin kotona niin, että nuo liitokset erkanivat samaan syssyyn varmaan viisi senttiä. Voi itku, miten voikin sattua! Toivottavasti nämä kolotukset sitten synnytyksen myötä herkiävät...
Varsinainen päivän ohjelma on järjestellä tuo hoitopöytä kondikseen, viikata 50cm, 56cm ja 62cm vaatteet omiin pinoihinsa, keksiä kaikelle järkevä paikka ja pakata se sairaalakassi niin valmiiksi, kun nyt pystyykään. Pojat varmasti lähtevät ulkoilemaan tuonne kauniiseen säähän ja minä saan järkkäillä ihan omassa rauhassa. Aika ihanaa :)

Hauskaa viikonloppua sielä ruudun takana ja onko sielä muita vuorotyöläisiä, keiden mielestä vapaat viikonloput on suurta luksusta? Ja mitä te muut teette yleensä viikonloppuisin?
Niin ja mikä helkutti tätä bloggeria vaivaa, kun jokaikinen kuva muuttuu tuollaiseksi rakeiseksi ja huonoksi?!? Sara xxx

26.9.13

VALMIINA SYNNYTYKSEEN?

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, ei viime viikkoina mielessä ole liikkunut paljoa muita asioita, kuin lähestyvä kolmas synnytys. Voin kertoa, että päivä päivältä minua jännittää aina vain enemmän ja enemmän. Jamesin nopea ja lopulta melkoisen raju synnytys on mielessä kristallin kirkkaana ja aika tosiaan ei ole sillä tavalla kullannut muistoja ettenkö tismalleen muistaisi miltä se supistuskipu ja erityisesti ponnistuskipu tuntuu.

Aloitetaan nyt kertomalla kuitenkin, että aikaisemman synnytykset ovat siis kohdallani sujuneet erittäin hyvin ja ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Ja kerroottakoon tähän perään myös se, että ei, en mielestäni ole äitinä taikka naisena, synnyttäjänä ketään toista parempi. Aina puhuttaessa synnytyksistä mielestäni oikeastaan tärkeintä on, että lopputuloksena on elävä vauva ja elävä äiti. Synnytykset ovat arvaamattomia tilanteita etukäteen - kenties siksi minua tällä kerralla jännittää erityisen paljon. Voiko kolmas kerta todella mennä yhtä hyvin kuin aikaisemmat? Synnytitpä sitten luomuna, lääkkeillä, leikkauksella taikka mitenpäin vain, synnytys on ihan mieletön juttu. Jokaikinen äiti ansaitsee siitä tunnustuksen.

Omalla kohdallani halu synnyttää "luomuna" oikeastaan alkoi jo kauan ennen tietoakaan lapsista. Epiduraali ajatuksena on kuvottanut minua ties miten kauan ja kun sitten odotin Fionnia, tuli sellainen olo, että hui olkoon en pysty mihinkään neuloihin ja toisekseen oma äitini ja molemmat isoäitini ja naiset kautta historian ovat synnyttäneet vauvoja ilman 'mitään', että 'kyllähän minäkin pystyn siihen'. Huvittavinta kyllä, en koe olevani mitenkään erityisen rohkea ihminen, mutta joku itsepäinen ajatus siinä taisi kyteä taustalla. 

Rupesin jo hyvissä ajoin raskauden puolenvälin tienoilla valmistautumaan synnytykseen lukemalla aiheesta kirjoja ja erityisesti Bebes info-sivuston koin todella tärkeäksi. Olin ihan ymmälläni, miksi missään neuvolassa, biologian tunneilla taikka perhevalmennuksessa ei selitetty kertaakaan synnytykseen normaalia fysiologista kulkua! Niin tai näin, käytit puudutteita tai et, tuon kropan tuntemuksen tiedon täytyisi ehdottomasti kuulua jokaisen naisen (ja miehen) yleissivistykseen.

Monet toki lähtevät synnyttämään ajatuksella, että kyllä ne kätilöt tietävät mitä tehdä ja ihan ok niinkin. Minäkin luotan ja arvostan kätilöitä aivan mielettömästi, mutta ei siinä tosiaan mitään menetä, jos tietää miten kropan omien hormoonien toiminta johdattelee synnytystä ja miten mikäkin vaihe synnytyksessä kenties saa käyttäytymään. Komplikaatioita tietenkin tapahtuu ja sellaisia asioita, mille ei vain voi mitään itse tehdä, mutta silti mielestäni on vain positiivista valmistautua synnytykseen niin paljon kuin mahdollista etukäteen.

Fionnin synnytys kesti yhteensä n. 20 tuntia. Ensimmäinen supistus tuli kahdelta yöllä. Ensin ne tulivat vartin välein ja siitä tuntien kuluessa tihentyen. Istuin ruokapöydän ääressä kutomassa ja supistusten kohdalla nousin ylös vähän kävelemään ympäri. Liam heräsi siinä kuuden maissa aamusta, kun supparit pistivät minut jo vähän puhisemaan ja kiroilemaan. Yritin lievittää tuntemuksia heiluttelemalla lantiota ja pyörittelemällä pyllyä jumppapallon päällä. Siinä reilun seitsemän aikoihin soitin synnärille ja sieltä käskettiin tulla paikalle, kun tekisi mieli jo nähdä synnärin ovet edessäni. Tuntui, että pärjäilen kotona ihan mukavasti vielä supistusten tullessa n. 5-4minuutin välein. Soitin kuitenkin vanhemmilleni, että valmistautuvat viemään meitä synnärille jossain parin tunnin kuluessa. No hehän olivatkin oven takana jo viiden minuutin päästä ja olivat ehdottomasti sitä mieltä, että parempi lähteä samoin tein. Hiukan ehkä sitten vasten tahtoani suostuin siihen, mikä osottautui itseasiassa loistavaksi ratkaisuksi, sillä pian sairaalaan tulomme jälkeen synnärille tuli koko päivän kestänyt sulku.

Sairaalassa olimme siis kello yhdeksän maissa ja pyysin päästä allashuoneeseen. 'Tilasin' myös paikalle säkkituolin, jumppapallon ja synnytysjakkaran. Naureskelin, että huone näyttää ihan temppuradalta. Meidän kätilö oli ihan mukava tyyppi, mutta jaksoi muistuttaa joka käänteessä, että on ihan ok jos muutan mieleni ja haluan lääkkeitä ja kalvot voitaisiin kyllä puhkaista. Ehkäpä juuri siksi sisuunnuin vielä lisää ja päätin pärjätä. Oikeastaan siinä vaiheessa olin jo keksinyt hyvän tavan pärjätä supistusten yli - Liam sai hinkata alaselkääni niin lujaa kuin suinkin kykeni. "Up,up,up,down,down,side,side...sivulleeeee".  Loppusynnytyksestä mies tosiaan tiesi termit myös jo suomeksi :) 

Kaikista kamalinta oli, kun jouduin n. 40 minuuttia makaamaan käyrillä, kun kenelläkään ei ollut aikaa tulla minua sieltä päästämään. Pystyasento ja liikkuminen synnytyksissä on ehdottomasti se minun juttuni. Luojan kiitos seuraavana vuoroon tullut kätilö oli heti kanssani loistavasti samalla aaltopituudellla ja sain käyttööni langattomat anturit sydänkäyriä varten. Moni ei varmasti edes tiedä sellaisia synnäreillä olevankaan ja onneksi osasin sellaisia itse pyytää. Toinen loistava avuntuoja selkähinkkauksen lisäksi oli oikein kuumalla vedellä täytetyt tippapussit. Niiden painaminen alavatsalle ja alaselälle supistuksen aikana ikäänkuin sysäsivät se supistuskivun pois. 

Altaassa suihkutin vettä täydellä paineella alavatsalle supistusten aikana ja lopulta ne lapsivedetkin sitten menivätkin sielä altaassa. Kello taisi olla jotain 18:30 paikkeilla.

Sitten minun täytyikin jo nousta altaasta, koska olin Strepto-b positiivinen ja minulle täytyi laittaa kanyyli ja antibioottitippa. Samaan aikaan, kun eräs nuori kandi yritti tuikkia kanyylia paikoilleen alkoi supistukset tullaa aivan jäätävällä syötöllä tiheästi ja kivuliaasti. Tuntui, että halkean, kuolen, en kestä enää. Karjuin ja kiroilin, mutta tiedättkö mitä? Muistin lukeneeni ihan viimeisten senttien avatuessa tulevan juuri tällaisen fiiliksen ja jotenkin ihmeellisesti Liamin kaulassa roikkuen tajusin, että tämä on ihan pian ohi. Justiinsa tästä fiiliksestä olin lukenut raskausaikana, se on ihan totta ja pääsen ponnistamaan ihan pian.

Olin toivonut saavani ponnistaa jakkaralta ja onneksi se siis kohdallani onnistui. En ihan heti kyennyt istuutumaan alas ja alkupuoliskon ponnistelinkin tärisevien jalkojeni varassa. Loputa sain laskeuduttua istumaan ja niin se Fionn sitten syntyi, vaikka luulin halkeavani kahteen palaan. Kello oli 20:02. Oli ihana, nojata siinä omaan mieheen ja tuntui, että hänkin oli mukana ponnistuksessa. Eikä onneksi nähnyt sitä alareksteriä koskaan :D

Ja vaikkakin synnytys kesti sen parisenkymmentä tuntia, hihittlin jälkeenpäin, että ainakin minulla oli aikaa totutella ajatukseen lapsen syntymästä :)

Siksipä en olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan voinut kuvitella sitä tahtia, mitä James sitten päätti tulla maailmaan. 

Lasketun päivän iltana klo 20:15 tuli ensimmäinen supistus. Vartin päästä toinen ja sitten vartin päästä taas toinen. En uskaltanut sanoa Liamille vielä mitään etteivät ne vain herkeäisi ja menin laittamaan F:n nukkumaan ja makoilin hänen vieressään kuulostellen hiukan jo tihentyneitä supistuksia. Kymmeneltä istuduin sen samaisen jumppapallon päälle (millä muuten istun justiinsa nytkin tätä näpyttelemässä ;) ) tietokoneelle ja samassa holahtivat lapsivedet. Hölmistyneenä totesin Liamille asian ja kerroin jo supistelleen vähän aikaa. Hän oli vähintään yhtä hölmistynyt, mutta vesien mentyä oli kai ilmeistä, että vuorokauden sisään toinen lapsi tulee syntymään. Koska tosiaan kuvittelin tarpeen lähteä synnärille vasta aamuyöstä aikaisintaan, laittelimme siinä sairaalakassiin viimeisiä tavaroita, liam katsoi samalla vähän futista, viikkasimme pyykkejä pois ja siivosimme tiskipöytää. Supistuksia tuli tasaisesti ehkä neljän minuutin välein, mutta ne kestivät vain siinä puolisen minuuttia ja hoituivat hyvin pienellä pyllyn pyörittelyllä ja lantion keinuttelulla. 

Siinä pikkusen vailla yhdeltä supistukset alkoivat sen verran kiristyä, että päätin suunnistaa palloineni suihkuun. Ja humps, yht'äkkiä niin kestettävät supistuksen alkoivatkin oikeasti sattumaan. Minulle tuli aika pakokauhuinen olo ja karjuin miehen soittamaan äitini paikalle. Soitin myös synnärille, mutta siitä puhelusta minulla ei edes ole mitään muistikuvaa. Jotenkin sain päälleni verkkarit ja topin ja kahta kylmäkallea alavatsalleni painaen menin ulos odottelemaan taksia. Pakkastakin oli vissiin parisen astetta ja mietin vain voisinkohan hypätä hankeen tai jotakin - kipu oli todella, todella kovaa ja supistuksia tuli tiheästi. Kiroilin ja vannoin ottavani minkä tahansa tropin he ehtisivät minulle sairaallassa heti tuikkaamaan. 

Niin, en tosiaan voinut kuvitellakkaan, että tässä vaiheessa avauduin jo niitä vihoviimeisiä senttejä. Pakokauhu kuului asiaan :)

Taksi saapui meidän pihalle 01:30. Taksimatkalla aloin jo tuntea ponnistuksen tarvetta ja lähinnä vain karjuin ja kiroilin. Sekin on muuten oivallinen tapa auttaa supistuskipua :D Sairaalan ovelle saavuimme 01:40 ja jotenkin selvisin synnytysosastolle. Kätilöt ohjasivat minut ensimmäiseen huoneeseen ja sain ruveta heti ponnistamaan. Jakkaraa ei siinä hötäkässä enää ehditty hakea, mutta sain sentään olla polvillani ja kahden-kolmen ponnistuksen tuloksena saapui maailmaan James. Klo oli 01:48.

Eli kyllä - ehdimme olla sairaalassa ruhtinaalliset 8 minuuttia. Synnytyshän sinänsä meni taas täydellisen nappiin, jos vain olisin tajunnut, että se etenee niin nopeaa vauhtia. Päällimmäisenä lähinnä mielessä on vain tuon viimeisen tunnin pakokauhu. 

Ja tästä nyt sitten näiden kokemusten pohjalta pitäisi valmistautua tähän kolmanteen koitokseen, huh! Useammalta taholta olen nyt kuullut, että supistuksiin minun tuli reagoida mahdollisimman ripeästi. Sairaalaan on tällä kertaa n. puolet enemmän matkaa eli noin parisenkymmentä minuuttia. Haluaisin olla kotona mahdollisimman pitkään (jos tässä nyt voi sellaista määrettä, kuin pitkään tullakkaan) ja pelkään, että liian aikaisin lähdettäessä supistukset laantuvat automatkalla. Toisaalta tuon viimeisen vaiheen haluan ehdottomasti tälläkertaa kokea siellä paikassa, missä vauva tulee syntymään enkä missään nimessä kotipihalla. Olen yhä edelleen motivoitunut synnyttämään ilman varsinaista kivunlievitystä, joskin se kipu tosiaan on eeeerittäin vahvasti muistissani. Toisaalta mahdollinen erittäin nopea synnytys auttaa ajatuksena sillä tasolla, että kipu ei tule olemaan kovin pitkäkestoista. Oli miten oli, synnytyskipu on aivan infernaalisen kamalaa - siitä ei pääse mihinkään :D Varsinkin se ponnistusvaihe. Oh my god! Toisille se on helpottavampi ja helpompi vaihe, mutta minä taas ulisen ja kitisen "ei en osaa, en halua". Ihme kyllä, Jamesia synnyttäessä muistin niiden kaikkien jenkkihapatussarjojen ponnistusohjeen, että leuka rintakehään, kun ponnistan ja se oikeasti auttoi! Samaa metodia siis tälläkin kertaa? 

Sen olen yrittänyt nyt tehdä, samoin kuin aikaisemmillakin kerroilla, että viimeisimmät viikot olen maannut lähinnä vain vasemmalla kyljellä ja yrittänyt välttää sohvallaröhnötysasentoa, että vauva olisi mahdollisimman optimaalisessa asennossa synnytystä ajatellen (sielä bebesinfossa on tähän hyviä vinkkejä). Ja myös vadelmalehtiteetä olen hörppinyt iltaisin vahvistamaan kohtua. Sairaalakassin sisältö pitäisi kyllä nyt heittää kasaan kuiteskin asap. Huomenna tulee täyteen 37+0 (!!!).

Jorvin sairaalassa, mihin nyt todennäköisesti olemme suunnistamassa, on mahdollisesti mahdollista myös synnyttää veteen. Se ajatus tuntuu aivan mielettömältä ja olenkin kirjoittanut pieneen synnytystoivelappuseeni, että jos sen yrittäminen on mahdollista, olisin erittäin, erittäin kiinnostunut. Muuten listalle on päässeet toiveet saada olla taasen pystyasennossa, langattomat sydänkäyräseurannat,  ponnistus jakkaralta taikka muussa pystyasennossa (jos tuo vesijuttu ei onnistu), saada kiroilla ja huutaa mielin määrin ha ha :D 

Ja nyt sitten vain odotellaan, mitä tuleman pitää. Päivä päivältä jännittää enemmän ja enemmän. Aika tosiaan tuntuu käyvän vähiin ja vaikka mitään "syntyispä se jo"-oloa ei todellakaan ole. Silittelen masua ja nautin tästä pallosta kaikkineen kipuineen ja kolotuksinen. Nämä ovat nyt viimeiset viikot ja päivät, kun olen enää ikinä raskaana. Ihan hirmuisen haikeaa! Ajatus synntyksen käynnistymisestä ihan liikuttaa - sitten raskaus on ohi, mutta pääsemme ihan pian kohtaamaan uuden perheenjäsenen. Meidän oman tyttären (jos hänelle ei tässä mitään jänniä ulokkeita ole ehtinyt kasvamaan...).

***

Oho, tulipas tästä piiiitkä kirjoitus! Kukahan jaksoi lukea loppuun?!
Mutta teki kyllä hyvää kirjoittaa koko juttu ja mielessä velloneita ajatuksia.
Olin ajatellut jotain kuviakin tähän kehitellä, mutta eipä nyt tosiaan tule mieleen miten tällaista oikein voisi kuvittaa. Kenties olisi pitänyt ikuistaa tämä minun uskollinen vihreä jumppapalloni. Jokaisen euron väärti :D

Toivottavasti kaikki tosiaan tajuavat, että nämä ovat vain minun näkökulmastani kirjoitettuja juttuja ja en missään nimessä tuomitse toista lähestymistapaa näihin synnytysjuttuihin. Erilaisille ihmisille sopivat erilaiset jutut ja kuten alussa mainitsinkin, eiköhän se lopputulos ole niin tai näin se kaikista tärkein asia <3

Jep, mutta nyt nukkumaan ja oikein hauskaa illanjatkoa kaikille, Sara xxx

25.9.13

VIHDOINKIN UUDET BUGABOO DONKEYT JA ENSIAJO.

Eilen, pitkän ja melkoisen tuskaisan odottelun päätteeksi, saimme vihdoin kotiutettua meidän perheen uudet lastenrattaat. Tilasin ne jo jotakuinkin kuukausi takaperin Babyshopista, mutta heiltä oli nuo istuinosien kankaat päässeet loppumaan ja toimitus Bugaboon puolelta venyi. Ja rattaiden saaminen kesti ja kesti. 

Meidänhän oli ensialkujaan tarkoitus yrittää ostaa nämä käytettynä ja saimmekin oikein hyvän tarjouksen (kiitos Minttu), mutta loppuviimeeksi Liam rupesi pohtimaan, että meille on kyllä ensiarvoisen tärkeää saada näille mahdollisimman hyvä takuuaika ja oli sitämieltä, että ostamme ne uusina. Tässä on toki se järki, vaikka kierrätystä kannatankin ehdottomasti, että jokatapuksessa kyseessä on aikamoisen kova rahallinen satsaus ja jos nämä nyt seuraavan kolmen vuoden aikana kosahtavat, voimme saada ne korjatuksi ilman hurjia investointeja. Hartaana toiveena on, että nämä on nyt tämän perheen vihoviimeiset rattaat.

Luojan kiitos saimme lopulta Vibet ja Beet myytyä melkoisen helposti ja kerrossängyn myös ja niillä rahoitettua moista hanketta. Arvatenkin, eilen iltamyöhään kokoillessamme rattaita miehen kanssa, olo oli kuin jouluaattona :)

Meillähän oli siis etsinnässä rattaat uudelle vauvalle, 1,5v taaperolle ja tarvittaessa 3,5 leikki-ikäiselle. Tärkeimmät kriteerit olivat:
- vauvalle koppa työntäjään päin
- istuinosissa mahdollisuus kääntää sekä työntäjään, että pois päin
- mahdollisuus seisomalaudalle esikoista varten
- teleskooppi-työntöaisa säädettäväksi 171cm äidille, että 194cm daddylle
- edes jonkinasteisen hyvä tavarakori
- mahdollisuus käyttää myös yhden lapsen kanssa, sillä muita rattaita ei ole
- ketterät, mutta silti lumessa kulkevat
- tarpeeksi sirot mahtumaan taloyhtiön hissiin ja näin ollen myös säilytettäväksi kodin eteisessä.

Eli kuten varmaan huomaatte, nämä on aika täydelliset - meille ja meidän tarpeisiin :)

Työnneltyäni poikia nyt tämän reippaan kuukauden meidän vanhoissa, jähmeissä Emman BMX-matkarattaissa (jotka kyllä ovat ehdottomasti olleet aivan ykköset kaikenkaikkiaan, mutta eivät tuplarattaina...), minulta pääsi tänään melkein itku, kun lähdimme Jamesin kanssa liikenteeseen.

Nämähän kulkivat melkein ajatuksen voimalla. Ainoa mitä ominaisuutta en näistä nyt tähän tilanteeseen löytänyt, rattaat eivät valitettavasti poistaneet äitiliiniltä jäätäviä liitoskipuja :D 
 Aluksi me vähän naureskeltiin Liamin kanssa tälle 'kauppakassille', mutta mitä vielä?! Sehän osottautui kauppareissulla varsin käteväksi, kun ei tarvinnut erillistä koria raahata mukana. Tämä ominaisuus nyt toki on käytössä lähinnä vain siihen asti, että vauva tulee kyytiin myöskin. Mutta meillä ei siis ole autoa ja viikkottaiset kauppareissut käymme aina jalan, eli voi olla, että jotkut kerrat lähdemme tällä nimenomaisella kombolla liikenteeseen :)

Tuplaleveyttä testailimme illalla olohuoneessa ja molemmille tuli sellainen hiukan overwhelmed (mitä suomeksi???) tunne - hitsit kohta tämä on totta.

Samalla ajatuksella voisin nyt informoida, että blogi voi mahdollisesti päivittyä erittäin hitaasti tässä tulevina viikkoina. Väsymys on kova ja tässä on kaikenmoista puuhasteltavaa vielä. Ajatukseni ovat lähinnä vain ja ainostaan tulevassa synnytyksessä ja vauvajutuissa. Oman navan ympärillä. Voihan se olla, että innostun muutenkin kirjoittelemaan tästä valmistautumisesta, mutta toisaalta näitä 'vauvaanvalmistautumis'-posteja on varmaankin ollut sen verran paljon muissa odotusblogeissa, että en tiedä jahka ketään kiinnostaa minun turinani.

Se mitä tälle kirjoittelemiselle käy sitten kun vauva on täällä, on täysi mysteeri. Tavallaan haluan jatkaa bloggailua ja pitää tämän oman harrastuksen, mutta aika on varmasti erityisen kortilla. Mielessä on ehkä myös vähän muutoksia blogin suhteen. Katsellaan.

Nyt kuitenkin hyvää yötä ja kivaa loppuviikkoa, Sara xxx

(Satu!!! Mullakin näyttää blogger heittävän nämä kuvat ihan puuroksi ja tuon ekan kapeammaksi, kuin oli tarkoitus!!!)

22.9.13

BABY SHOWER.

Mulle järjestettiin eilen maailman pienimmät ja suloisimmat vauvakutsut <3 Joskin olin jo hiukan osannut arvailla moista, koska minultahan ei pysy mikään salassa :D Olen nimittäin lähipiirissäni yleensä se organisoija, kehen luotetaan järkkäilyissä ja hiukan mietiskelin mielessäni, että mitenhän tämä nyt oikeasti tulee menemään. Ketä siskoni osaa edes kutsua? Hän oli konsultoinut tuota siippasta ja oikeastaan yhteistuumin he olivat kutsuneet paikalle toisen siskoni (kuka ei valitettavasti päässyt) ja parhaan ystäväni.

Ja tiedättekö, en minä sielä ketään muita olettanut olevankaan. Vain ne kaikista, kaikista tärkeimmät. Siskot ja sielunsisko. Vaikka olenkin hyvin sosiaalinen ja puhelias ja tutustun todella helposti uusiin ihmisiin ja kaveripiirini ovat aina olleet eri elämäntilanteissa melkoisen laajat, ihan niitä tärkeimpiä ja läheisimpiä ihmisiä minulla on vain aivan muutama. Todellinen ystävystyminen ja lähelle päästäminen on minulle aika vaikeaa ja se  varmaan johtuu siitä, että nuorempana luotin ihmisiin liian helposti ja uskoin hiukan liian sinisilmäisesti ihmisten hyvyyteen ja poltin siipeni aika pahasti muutamaan otteeseen. 

Ja tietysti muuttaminen paikasta toiseen, koulusta toiseen - puhumattakaan maasta toiseen on vaikeata kaverisuhteille. Eri maissa asumista ja sen tuomia haasteita ystävyys- ja kaverisuhteisiin on vaikea edes kuvailla sellaiselle, kuka ei ole samaa kokenut. Uudessa/eri maassa arki on niin erillään kotimaasta ja jos kotimaahan visiitit ovat harvassa, on vaikea tosissaan pitää yllä syviä suhteita elleivät ne tosiaan ole meant to be.

Luvataan, että tullaan käymään ja sovitaan, että pidetään yhteyttä. Mutta ei se ole sama ja pikkuhiljaa pidetään harvemmin yhteyttä ja kenties niillä kotimaassa vierailuilla ei sitten edes ehditä nähdä. Ja tosiaan tämä ei oikeastaan kenenkään syy, niin se nyt vain usein menee :) 

Perhe on tietysti aina perhe ja se side pysyy vahvana ja ystäväni kanssa asuimme yhdessä ulkomailla ja sittemmin myös erilleen, mutta samassa maassa. He 'tajuavat' minua pinimmästäkin ilmeestä ja heille voin kertoa ihan kaiken. Silti välimatkat välillämme Australia, Pariisi, Portugali, Englanti, Irlanti, New York, Suomi ovat olleet välillä todella raastavia. Kaikista pahin oli ehkä Australiassa oloaikani, kun emme siskon kanssa fyysisesti nähneet 11 kuukauteen. Luojan kiitos on Skype ja myöskin Facebook on muuttunut todella tärkeäksi yhteydenpitovälineeksi, vaikka siitä muuten en niin perustaisikaan. Facebookin kautta on myös mukava seurailla muidenkin kavereiden elämää ympäri maailmaa ja pysyä ihan vähän edes kartalla, mitä kenelleekkin kuuluu. 

Mietin usein löydänköhän Irlannista ikinä todellisia ystäviä ja samanhenkisiä ihmisiä lähipiiriini? Tietysti erillään asuminen rakkaimmista myöskin surettaa jonkun verran, mutta perheemme on jo niin moneen kertaan kokenut tämän erillään asumisen, että tiedän yhteydenpidon silti toimivan lähestulkoon samalla tasolla, kun tässä eri lähiössä asuessa. 

Mutta löydänkö uusia kavereita ja uusia ystäviä uudesta kotimaasta? Ja mistä niitä sitten tällä iällä oikein löytyy? Täytyy vain varmasti yrittää olla avoin ja luottavainen ja onneksi miehen pikkusiskon kanssa olemme myöskin todella läheisiä ystäviä, että en minä nyt sen puolesta varmaankaan ihan ypöyksin jää :) 

Mistä te muut olette löytäneet ne tärkeimmät tosiystävät? Onko teillä lapsuuden ystäviä, opiskelukavereita, naapureita, vai keitä lähipiirissänne? Miten usein näette ja onko ystävyys kestänyt toisen muuttamisen pois ihan niistä arkikuvioista? Miten pidätte yhteyttä?

Tähän ihan pikahuomautus, jos joku ihmetelee kuvissa tuota muhkuraa tuossa rintani vieressä: rintsikoista oli näköjään mennyt se 'sivuluu' poikki. Aika kauhean näköinen, mutta kohtahan sitä tepastellaan niissä iki-ihanissa imetysliiveissä ja nämä voi heivata ehkä sitten pois for good... 

Jep, mutta nyt lähtee pyörimään eka koneellinen pikkuruisia tyttösen vaatteita ja uhkaan ne nyt kertaalleen ainakin silittääkkin :D Kiinnostaisiko teitä kurkistaa pikkuruiseen vaatekaappiin?
Sara xxx

17.9.13

HYVIÄ JA HUONOJA HETKIÄ.

Mitähän tähän radiohiljaisuuteen nyt taas sanoisi? Hei vaan taas! :)

Toivottavasti en ole teidän mielestä ihan toivoton bloggaaja, kun en edes ole kaikkiin kommenteihin saanut vastatuksi vielä - se tiedossa seuraavaksi. Mut juu, viimepäiviin mahtuu kaikenmoista vuoristorataa. Ihania hetkiä, naurua, iloa, rakkautta ja inspiraatiota. Ja sitten seuraavana hetkenä väsymystä, kolotusta, itkua...aika hormonaalista menoa etten sanoisi. Tai no se väsymys ja huonot yöunet on aikalailla syynä huonompiin hetkiin. Onneksi taas pitkän pätkän työvuoroja päätteeksi siippaseni on tänään ollut vapaalla :) Helpottaa kummasti kaikin puolin.

Ja niitä hyviä hetkiä sitten? Niitähän tämä elämä onneksi suurimilta osin on ollut :) Kameraan en ole silti saanut tartuttua ja ihan ok sekin. Ei tarvitse ihan koko elämää aina dokumentoida, vai mitä, vaan elää hetkessä hymysuin? 

Vanha virsi, mutta kyllä tämä yllättävän pitkälle edennyt raskaus alkaa ihan oikeasti verottamaan voimia. Tänään vietin kivan parituntisen itsekseni kaupungilla kiertäen ja sitten siskoni kanssa lounastaen, mutta kotiin palatessa olin niin rikkipoikki poksahtamassa, etten kyennyt pariin tuntiin muuta tekemään, kuin pötköttämään sohvalla kyljelläni. 

Huomenna onkin tiedossa jännä päivä. Aamusta neuvolalääkäriä, kokoarviota ja sen sellaista ja iltapäivällä käymme tutustumassa synnäriin. Sitten ajattelin vihdoin ja viimein ruveta pesemään vauvan vaatteita, pakkaamaan sairaalakassia ja muutenkin ruveta mietiskelemään pienimuotoista tärppilistaa/toivomuslistaa synnytystä varten ja vain kaikin tavoin nauttia tästä masusta.

Kokoarvio huomenna jänskättää ehkä eniten. Tämän radin sivutuotteena kun kerta voi olla isokin baby. Toki sokerit on pysyneet tosi hyvin hallinnassa ja masu tuntuu aikasen kompaktilta, niin ei sitä silti voi olla hermoilematta. Aikamoinen töröhän tuo tuossa edessä on. Takaapäin (kuten alakuvassa) ei vissiin edes huomaisi tätä palleroa. Niin paitsi siitä miten rintsikat revittävät selässä, kun masu on vieläkin aika ylhäällä. Ovat ihan paholaisen kapistukset tällä hetkellä, mutta ihmisten ilmoilla ei voi oikein ilmankaan hengata :D

Juu ja nyt pitäisi vielä päättää mitä tehdä tuon hiuspehkon kanssa? Olisi varmaan fiksua mennä nyt kampaajalle, kun vielä voi. Oma väri on kasvanut esiin ihan kivasti, mutta silti kellertävän latvan kanssa se näyttää aika harmaalta ja jopa likaiselta - yyyh! Siis sen puolesta mietin, että leikkaaminen olisi parempi vaihtoehto, että pääsisi mahdollisimman paljosta latvasta eroon, mutta toisaalta haluaisin vihdoin taas pitkät hiukset, mihin ole kaikista eniten tottunut. Pitääkin kaivaa joku vanha kuva näytille, mulla on yleensä ollut melkein tuonne vyötärölle ulottuvat hiukset. Jos nyt kovasti pätkäisen, siinä menee taas vuosikaupalla aikaa kasvatuksessa. Aikamoinen first world problem hihi :D
Okei, mutta nyt niiden kommenttien pariin, aika lopettaa jaarittelut ja sitten kipinkapin nukkumaan. hyvää yötä, Sara xxx

12.9.13

"KÄK" (RESEPTI)

Kuten tässä ajan mittaan on käynyt ilmi, mulla on tosiaan nyt jo kolmatta kertaa raskausdiabetes, mikä vaikuttaa tietysti hurjasti mun syömisiin. Sokereita mittailen useaan otteeseen päivässä. Nykyään lähinnä mielenrauhan vuoksi, sillä on aika selvää mitä voin syödä ja mitä en. Käytännöllisesti katsoen kaikki leivät, pastat, puurot ja jyvähiilarit on täytynyt jättä pois kokonansa. 

Mutta hyvin minä silti syön :) Ja voin paremmin kuin ikinä eli tämä ei tule jäämään vain raskausajan ruokavalioksi. 

No joka tapauksessa. Siinä vaiheessa, kun kävi selväksi, että esim. ruisleipäkään ei oikein enää sovi minulle, ruvettiin mieheni kanssa miettimään minkämoista korviketta voisimme keksiä leivälle? Muistan lukeneeni kotitekoisen näkkärin reseptejä vähän sieltä sun täältä. Lehdistä ja blogeista. Ja hiukan googletetuamme erilaisia reseptejä, rupesi L kehittelemään omaansa minulle. 

Syntyi ensimmäinen koe-erä ja toinen ja kolmaskin ja kerta kerran jälkeen hioutui tämä loistava 'cracker'-resepti. Näistä on tullut meidän perheessä sen verran kova hitti, että jopa nuorimmainen oppi uuden sanan "KÄK". Ja se jäikin sitten näkkäreille elämään nimeksi tässä perheessä - käk :)

Käk on siis täysin vähähiilihydraattinen ja gluteeniton resepti. 

Tarvitset:

2,5dl cups pumpkin seeds / 2,5dl kurpitsan siemeniä*
2,5dl cups sunflower seed / 2,5dl auringonkukan siemeniä*
1,5dl whole buckwheat / 1,5dl tattari suurimoita*
0,5dl hempseeds / 0,5dl hampun siemeniä*
1 tbl ground coriander / 1 rkl jauhettua korianteria*
1 ts mustard seeds / 1 tl sinapinsiemeniä
1 tbl ground cumin / 1rkl jauhettua juustokuminaa
4dl gram flour / 4dl gram/kikhernejauhoja*
0,5dl hazel nuts / 0,5dl hasselpähkinöitä*
1 ts himalayan salt / 1tl himalajan suolaa*
2 tbl olive oil / 2rkl oliiviöljyä 
2 eggs / 2 kananmunaa

3,5dl water / 3,5dl vettä
4dl sesame seeds / 4dl seesamin siemeniä*


1. Jauha ensin tehosekottimessa kaikki kuivat aineet keskenään mahdollisimman hienoksi seesaminsiemeniä lukuunottamatta. Siirrä seos isoon kulhoon ja lisää joukkoon öljy, kananmunat ja vesi sekoittaen hyvin jokaisen aineen välissä. Lopuksi lisää seesaminsiemenet sellaisenaan.

2. "Taikinasta" tulisi kaikkinensa tulla märkää, mutta ei juoksevaa ("Wet but not runny", huutelee chef) ja se on parasta levittää leivinpaperille mahdollisimman isolla lusikalla, jota kastelee jokaisessa mahdollisessa välissä että levitys on helpompaa. Myös helpottava tekijä on levitellä taikina kuvan mukaan ensin pellin reunoille ja sitten vasta keskelle.

3. Ennen uunia on hyvä leikata valmis levy palasiksi ja tästä määrästä tulee sellainen 2,5 uunipellillistä crackeria. 

4. Paistolämpötila on 200° ja uunia on hyvä availla sellaisen kymmenen minuutin välein, että uunista pöllähtää ylimääräinen kuuma ilma. Kokonainen paistoaika riippuu hiukan levyn paksuudesta, mutta suunnilleen n. 40 minuuttia on sopiva. Kannattaa tosiaan vähän vaksia. Itse pidän paksummasta vaaleammasta käkistä ja mies taas ohkaisemmasta ja murenevammasta. Yksi levy siis ainakin kummankin tyylistä :)
Ja valmis tulos?

Taivaallista! 
Taivaallista sellaisenaan, taivaallista hummuksen kanssa, taivaallista juuston kanssa, taivaallista välipalaksi leikkipuistossa, taivaallista iltapalaksi nautittuna, taivaallista murennettuna sosekeiton päälle, taivaallista pilkottuna krutongeiksi salaatin sekaan...

You get the picture ;)

Jopa mieheni - suurensuuri leipäfani - on yllättäen jättänyt paahtikset ja muut höttöt kokonaan pois ja siksipä meillä tehdäänkin tätä n. kerran viikossa ja vointi hänelläkin on mitä mainioin. Noissa siemenissähän on jokaisissa vaikka miten mahtavat ravintoarvot sellaisenaan. Tämä lyö proteiinipatukat ja myslipatukat mennen tullen :) 

*-merkityt linkit ovat mainoslinkkejä Hyvinvoinnintavarataloon.

Me tykätään käyttää kaikki luomuna ja lisäsin nyt nuo linkit lähinnä, että sieltäkin niitä saa. Toki kaikkia siemeniä saa pääsääntöisesti myös hyvin varustelluista ruokakaupoista. Prismoissa on melko hyvät valikoimat ja sitten ihan luontaistuotekaupoista (Life yms.) pitäisi löytyä noita vähemmän tuttuja, kuten esim. hampunsiemeniä. Tähän voisi lisätä ehdottomasti vielä pellavansiemenet mukaan, mutta ne ovat raskausaikana kiellettyjen listalla, että emme nyt ole niitä sitten käyttäneet. Pääasia on, että kuivien aineiden/siemenien suhde pysyisi samana. Eli rohkeasti voi sitten lisäillä ja vähentää muitakin siemeniä oman maun mukaan, mutta tällä reseptilläainakin tulee herkullisia.

Jees, nyt on jo niin myöhä, että mun on painuttava nukkumaan. Sainpas silti tämän valmiiksi tämän päivän puolella ;) Vastaan uupuviin kommenttivastauksiin edellisessä postissa huomenna! Hyvää yötä, Sara xxx

11.9.13

PUKEUTUMISEN VAIKEUDESTA.

Oho jo toinen postitus tänään, mutta tässä vähän ajatusjatkumoa muutama ilta sitten miehen kanssa käydystä keskustelusta ja perjantaina ystävättären kanssa jutustelusta. Olen tätä kirjoitellut tässä useamman illan mittaan pikkuhiljaa.

Kaikessa tässä arkihässäkässä, mun on välillä vaikea rauhoittua ajattelemaan asioita, jotka tavallaan käväisevät mielessä. Ponnahtelevat mieleen, mutta jotenkin en saa niistä otetta. Siksi parasta on kunnon keskustelut, kuten esim. edellä mainittujen kera ja sitten tietysti tämä kirjoittaminen. Vaikka myönnän, että blogia tulee myös kirjoiteltua teitä varten (esim. ruokapostit), tulee näitä tekstejä välillä kirjoitettua aivan täysin itseä varten. Jos niihin saa vielä teiltä vastakaikua, sen parempi :)

Viime viikkoina olen taas vaihteeksi järjestellyt vaatteita paikasta a paikkaan b, käynyt läpi mitä omistan, sellaillut ajan vietteeksi pinterestiä, mietiskellyt mieltymyksiäni, tyyliäni ja tätä koko elämäntilannetta.

Niin pinnalliseksi kuin se vai luokitellaankin, mä tykkään vaatteista. Tykkään tyyleistä, jaksan loputtomiin mietiskellä vaateparsia, inspiroidun kuvista ja ohikulkijoista jne. Tykkään toki myös ostella vaatteita, vaikka omaa mieltä siitä soimaankin. Olen aina ollut kiinnostunut erilaisista tyyleistä enemmän tai vähemmän. En pienenä todellakaan ollut mikään pikkuprinsessa, enemmänkin hommsuinen poikatyttö, mutta sisarteni innostus muotiin jossain vaiheessa toki pesiytyi minuunkin. Siltikään muoti ei ole se minun juttu. Toki siis sellain pintapuolisesti tiedän mikä on in ja mikä out, mutta kaiken maailman fashion victimit, jotka aina haksahtavat viimeisimpiin villityksiin, vähän naurattavat minua.
Tässä äityden keskellä ja erityisesti Jamesin odotusaikana tajusin miten älyttömän tärkeää mulle on pitää oma tyylini. Vaikkakin tässä on se sellainen dilemma, että mun tyyli voi olla melkein mitä vain. Tykkään niin monenmoisista. Mutta kyllä kai kaiken keskellä silti kulkee jokin punainen lanka, sillä tiedän hyvin vahvasti mistä pidän ja mistä en pidä. Toisaalta mun kroppa ei ole oikein sen mallinen, että voisin käyttää just sellaisia vaatteita, kuin haluan (se olkoon seuraava projekti) ja toisaalta tässä on nyt ikääkin karttunut justiinsa ne vuodet enemmän, että kaipaankin jo ehkä jotain vähän yhtenäisempää vaatekaappia kaikkinensa.

No jokatapauksessa on tässä silti probleemi. Ensimmäinen on tämä raskaus. Äitysvaatteet nyt vain eivät ole mitenkään hurjan mairittelevia. Siksi oikeastaan olenkin käyttänyt vain perustrikootoppeja ja paitoja äityshousujen kaverina ja niitä maximekkoja. Kesän mittaan tuntuu, että mun asut on olleet aika tylsiä. Kovasti olen yrittänyt asusteilla niitä höystää, mutta varsinkin nyt loppua kohden kaikki vyöt, mitä yleensä tuossa rinnanalla suosin, ovat tuntuneet lähinnä ahdistavilta. Niin ja parit viimeksi hankkimani äitysfarkut on nyt liian isoja ja roikkuvat ihan hassusti päälläni. Mulla olisi kyllä tosi nättejä neuleita, mutta eihän ne tämän pallon kanssa istu mitenkään.
tämän mahamatkan varrelta

Toisena on sitten se, että mulla ei ole oikein hajuakaan minkä ihmeen näköinen mä tulen tämän raskauden jälkeen olemaan. Olen toki unohtanut minkänäköinen olin ilman tätä mahaa, mutta minkähän kokoiseksi se nyt edes palautuu? Seuraavan vuoden vaateparsia tulee myös dominoimaan enemmän kuin todennäköisesti imetysystävällisyys. Voi plaah. Sitten kun on vielä tällaista rintavampaa mallia, on ylipäätänsä vaikea löytää vaatteita, jotka istuvat nätisti. Imetyspaitoja mulla on joitakin, mutta niidenkin kanssa venkslaaminen on vähän hankalaa. Enemmän olen taas luottanut perustoppi-huivi-yhdistelmään.
(tietysti imetys ja sen onnistuminen on minulle äärimmäisen tärkeää ja ehkä nyt sen vuoden tms. kykenen elämään tämän asian kanssa)

Ja voi kun minua tällähetkellä miellyttäisi vain kaikki jättineuleet leggarien ja saappaiden kanssa! Totaalinen nounou tämän mahan sekä imetyksen suhteen :D (juu ja no ehkä myös tämän ruumiinrakenteen)
No vaikka tässä näitä äityshaasteita toki riittää, ei se poista sitä tosiasiaa, että tykkään siltikin laittautua. Ihan arkeenkin. Tuntuu vain, etti sitä äiti-ihmisten piirissä pidetä kovin hyväksyttävänä. Tai siis sellainen olo minulla on usein. Toki tämäkin on varmasti streotypisointia, mutta kun äidillä pitäisi olla ne säähänsopivat lenkkarit ja muut pelit ja vehkeet. Ja sit, jos sulla ei ole, niin et varmaan ole kovin hyvä mutsi. Kärjistystä, I know. Heh ihan yhtälailla mä olen niissä korkonilkkureissa kulkenut hiekkalaatikolla poikien perässä ja nahkatakkipäällä lykkinyt keinua jne. jne. En omista vieläkään toppahousuja, mutta tulevaksi talveksi ajattelin investoidan hyviin villaleggareihin ja hyvälaatuiseen sadetakkiin :)

Tämä ei silti poista sitä tosiasiaa ettenkö olisi yhtämieltä enemmistön kanssa, että lapset viedään ulos säällä kuin säällä ja varustus ei saa olla ongelma pihaleikkien suhteen. Hauskasti ystäväni sanoikin, että ihan yhtälailla hän laski pyllymäkeä villasukkiksissa viime talvena kuin olisi laskenut goretexeissäkin (vai miten se nyt meni L?). Enkä mä ollenkaan katso kieroon, jos jollakulla muulla on jalassa vaelluskengtä, kunhan minua ei katsota kieroon biker bootseissani ;) (ovat muuten loistavat ulkoilusaappaat jo kahden syksyn ja talven otannalla)

Laittautuminen ja oman itseni ajatteleminen sillätavoin on tosi iso osa mun hyvinvointia. Nopeasti sellaisten jaksojen aikana, kun en jaksa ajatella edes ripsiväriä alan olemaan kärttyinen ja kurja tyyppi muutenkin. Onneksi tuo mun mies ensinkään ei tietenkään pistä näitä hössötyksiä vastaan ja toisekseen on itsekkin samalla tavalla kiinnostunut erilaista tyyleistä. Vaikka korostan, että tämä on vain tosi pieni osa meidän kiinnostuksen kohteista ja emme ole mitään pinnallisia tyhjäpäitä, on tosi kiva, että voimme jakaa asian yhdessä. Minulle on välillä jopa terapeuttista kakkavaippojen ja muiden eritteiden keskellä sulkeutua mietiskelemään näitä vaatejuttuja ja mitä yhdistelisin minkäkin kanssa. Ihan lemppareinta on miettiä jotain kokoaisuuksia, mistä pidän ja miten saisin ne jo minulta löytyvillä vaatteilla todeutettua. Aikuisten paperinukkeleikkejä. Tuo pinterestin loputon maailma ei ainakaan ole tätä intoa hillinnyt :)

Koska tätä kaikkea vaatehömpötystä silti värittää todella pahasti se pinnallisuus ja "on maailmassa tärkeämpiäkin asioita" (on,on), harvemmin tulee tännekkään sitten kirjoiteltua vapautuneesti siitä mikä oikeasti on mielessä - korkokengät, kauniit veskat, kautta inspiroivat tyylit ja värit. Jos mulla olisi aikaa ja jaksamista huonojen yöunien keskellä, voisin helposti viettää tuntitolkulla aikaa väsäten jos minkämoisia kollaaseja omaksi ilokseni.

Lastenvaatteiden suhteen tunnen olevani aika jäävi sanomaan mitään ja en millään tasolla koe tätä blogia lastenvaateblogiksi. Toki sellaisiakin juttuja täällä vilahtelee, mutta en tosiaan ole niissä jutuissa mitenkään pro. Tietenkin tykkään pukea meidän lapset "kivasti" ja jopa samistellen, mutta toisaalta tärkein asia on, että heillä on helppo, mukava ja lämmin olla. 

Eikä nämä vaatejutut muutenkaan ole mulle sellaista omaisuuden esittelyä vaan erilaisten materiaalien ja värien kanssa leikkimistä. Varmaan samasta syystä mun lemppari tyyliblogini onkin yhä aina ja edelleen Nelliinan vaatehuone, sillä koen hänen lähtökohdat aika samanlaisiksi.

Musta on hauska huomata muuttamissa muissakin "äitiblogeissa" näitä itse äiteihin liittyviä asioita. Luen niitä innolla ja ne on oikeastaan vielä kivempia juttuja, kun varsinaisten muotiblogien jutut. Liekö sitten syynä se, että äideillä on vaatteiden suhteen usein ne samat haasteet keskenänsä - muuttunut muoto, tyyli ehkä vähän kateissa jne. 

Jännä kyllä, vaikka tämä viimeisen kerran odotusmasu on vallan ihanakin ja vaikka tulen sitä ihan varmasti kaipailemaan haikeana, alan pikkuhiljaa jo kaipailemaan aikaa ilman sitä myöskin. Odotan hurjasti, että voin sitten pikkuhiljaa aloitella mutsi kuntoon-projektin ja ehkäpä pikkuhiljaa tämä keho muokkaantuu siihen suuntaan, mitä toivonkin. Ruokapuolella ja päänsisällä remontti on oikein, oikein hyvässä vaiheessa. Tähän aiheeseen palaan ihan varmasti joku toinen kerta.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Huomenna sitten tosiaan sitä reseptiä :) Sara xxx

TOTEAMUKSIA.

Tänään totesin, että:

- ei ole kiva, kun närästää aamutuimaan jo ennen kuin on ehtinyt mitään suuhunsa laittaakkaan

- närästys on raskausvaivoista ehkä viheliäisimmästä päästä. ei auta rennie, ei.

- vaikka lapset herättivät taas aivan järkyttävän aikaisin, oli tositosi hyvä, että menin edellisenä iltana jo kympiltä nukkumaan. sitä edellisenä yönä kun tuli nukuttua tosiaan se 3h...

- aamulla ehti vaikka mitä ennen kerhoon lähtemistä.
ja silti me myöhästyttiin.

- minua vähän jännitti mennä Jamesin kanssa ekakertaa kirkon perhekerhoon Fionnin kerhoilun ajaksi,
kun en kuitenkaan kuulu kirkkoon ja vaikka sinne saa tulla kuka vaan.

- eipä tarvinnut ujostella, kun mukana oli tuttuja äitejä lapsineen ja muutamia uusia mukavia tuttavuuksia

- James on vilkas. 
N. sata kertaa vilkkaampi, kuin kukaan muu reilusta paristakymmenestä alle 3-vuotiaasta koko kerhossa...

- ulkovaatteiden pukeminen lapsille tässä vaiheessa raskautta käy melkein urheilusta

- mä en enää ikinä, ikinä helly jäämään puiston pihalle F:n kerhon jälkeen leikkimään, kun lounasaikakin on jo ihan käsillä. 
tulos kaksi eeeeerittäin lujaa huutavaa pikkumiestä, jotka sain väkisin tunkea rattaisiin, lähdön hetkellä.

- on maailman paras juttu, kun lounas on valmiina jääkaapissa odottamassa ulkoilun jälkeen

- on maailman parasta, kun molemmat lapset nukkuvat samaan aikaan päiväunia

- kuvissa näkyvä vyö lisää närästystä

- kuvissa näkyvät farkut, jotka on ihan normifarkut, puristavat liikaa alavatsalta tässä tilassa.
ja kyllä - napin avaaminen huomaamattomasti seurassa on hiukkasen haastavaa.

- hiukset olisi voinut pestä eilen illalla tämän illan sijaan

- harmaa college-muoti uppoaa minuunkin ja tykkään tosi paljon tuosta h&m mama tunikasta, mutta jessus miten isolta tämä pötsi näyttääkään

- taidan juoda kupin kahvia silti, vaikka se todennäköisesti pahentaa närästystä entisestään-

Apua, nyt James kiipesi pöydälle, täytyy mennä!
Huomenna reseptiä!
Sara xxx

9.9.13

KIRJOJA.

 Tänään postimies rimpsautti meidän ovikelloa ja ojensi hartaasti odotetut paketit. Uusia kirjoja kaksin kappalein. His and hers :) Tilasimme ne Amazon.co.uk sivuilta, mistä on vuosien varrella tullut tilattua paljonkin kirjoja. Sitävastoin varsinaisessa kirjakaupassa en muista käyneeni aikoihin. Luen pääsääntöisesti kaiken itsekkin englanniksi ja siksi Amazonin valikoiman laajuus on tietysti täysi plussa. Sieltä olen tilannut lempikirjailijoitteni kirjat heti ilmestymisen aikoihin, eikä ole tarvinnut odotella käännöksiä. 

Taaskaan ei tarvinnut pettyä, sillä pikaisen selailun tuloksena nämä ovat molemmat ihan huippuja :)

River Cottage Veg Everyday oli erityisesti Liamille tilattu, sillä vanhempani ostivat saman kirjan Tukholman reissulta ruotsiksi ja L harmitteli kovasti ettei pystynyt kirjaa lukemaan. Kerrassaan mahtavia reseptejä ja ihanaa ruokafilosofiaa. Tämä kokki Hugh Fearnley-Whittingstall on hänelle "vanha tuttu", kenen juttuja L on jo pitempään ihaillut. Toki itsekkin olen innoissani ja haluan koko kirjan lukea, mutta epäilemättä tässä perheessä on tiedossa taas ihania uusia vegeruokia yhden innostuneen siipan toimesta :)
A beutiful mess photo idea book on taasen täysin minulle. Olen seuraillut A beautiful mess-blogia jo parisen vuotta ja sen kirjoittajien suloinen tyyli puree minuun. Koska kirja oli varsin edullinen, tilasin sen jo aikaisemmin pre-releasena (mitä tuo onkaan suomeksi taas...) ja nyt se vihdoin sitten saapui.

Ihania ideoita pullollaan ja hauskoja pieniä vinkkejä. Aika paljon näitä voi jo ilman kirjaakin löytää blogista itsestään, mutta on tuota hauska vain selailla ihan paperiversionakin.

Tämä ei siis tosiaan ole mikään yhteistyöpostaus, kunhan vain kerron omista Amazon kokemuksistani :) Kirjojen lisäksi olen tilannut sieltä muutamia vaatteita, englanninkielisiä dvd:itä ja yhden kaksi lelua.

Oletteko te koskaan tilanneet Amazonista ja lukeeko kukaan mun englanniksi?

Mulla on tuolla useampikin chic-lit romaania lemppari kirjailijoilta odottelemassa sitä hetkeä, kun voin soffalla pötköttää ja lukea, mutta...no eipä ole paljoa tullut pötköteltyä kirjojen kera :D Valitettavasti iltasen rentoiluhetket ovat aika tarkasti vieneet tuo iPad mukanaan. Pyrin etten sitä juurikaan selailisi lasten ollessa hereillä, mutta nimenomaan iltaisin on kyllä nenä kiinni Paddyssä, kun telkkariakaan en oikein tykkää katsella.

Minulla on siihen ladattuna Kindlen sovellutus ja olen muutaman kirjan itseasiassa Amazonista sinne ostanutkin. Luulenpa etten romaaneja tule enää paperiversioina tästä lähin ostamaankaan, vaan lataan ne tuonne suoraan. Mutta näitä coffee table-kirjoa ja ruokakirjoja tulee kyllä aivan varmasti vielä ostettua ihan ihkaoikeina opuksina.

Onko teillä muilla aikaa lukea kirjoja vai onko internet ja blogit vallanneet sen alan?

Mun tulee kyllä lueskeltua blogeja hurjan paljon sängyssä ennen nukkumaanmenoa, vaikka viimeaikoina olen ollut hurjan huono kommentoimaan. Sorry siis vain kanssabloggarit!

Jaahas, nyt täytyy ruveta loihtimaan illallista minulle ja pojille. Kuulemisiin taas, Sara xxx

8.9.13

MONIA KUVIA MUUTAMISTA ASUISTA.

Heippa vaan! Aivan ihana syksyinen sunnuntai vai mitä?
Mä olen ollut niin tuhottoman väsynyt viimepäivinä (kiitos pojat kun molemmat heräilette x kertaa yössä...) ja tämän blogin suhteen on ollut niin mahdoton inspiraatiokato, että olen pysytellyt ihan hiljaa.

Perjantaina kuiteskin ystäväni oli meillä kylässä ja toi F:lle tilaamani Pompin vaatteet ja päätin niitä teille vähän kuvailla - tykätään!

Samaan syssyyn pyysin Liamia ottamaan masusta kuvia, kun viikkokuvaukset ovat tällä kierroksella jääneet aivan olemattomiin. Eli tässä sitten niitäkin sitten esille :)

Ja eihän Jamesia voinut tietenkään unohtaa eli myöskin hänen päivän asunsa saatte nyt nähdä.

Tämä semisyksy tuottaa yhä edelleen vähän päänvaivaa, vaikka ihanaa onkin, kun on lämmintä ja aurinkoista. Mulla varsinkin tulee helposti varjossa vilu ja huivit ja nahkatakki on olleet kyllä oivallisia kavereita. Tänään kuitenkin tuntui sen verran lämpimältä, että jätin takinkin kotiin. Näitä kuvia katselleessa kyllä täytyy sanoa, että tämä kokomusta vartalosukka-look olisi voinut ehkä olla vähän edustavampikin... Tykkään hurjasti tuosta viime syksynä ostamastani huivista värin puolesta, mutta koska huivi on viskoosia, on se kyllä aika liukas ja vaikea aseteltava kivasti. Värin puolesta ihan ykkönen, mutta materiaali - taas kerran hyvä muistutus itselle ostaa vain luonnonkuituja. 

Maha kasvaa tänään viikoilla 34+2 - apua! Alkaa tulla paniikki, miten ehdinkin laitella kaikki kuntoon varsinkin, kun vauva sen verran tehokkaasti pökki tuonne alespäin eilen illalla, että todella muistui mieleen minkälaisia nämä loppumetrit yleensä ovatkaan. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä toivon, että please vauva odota nyt ainakin sinne lasketunajan viikolle asti...
 Mutta nämä F:n Pomp de luxit sitten.
Aivan ihania. Pehmoisia, laadukkaita, suloisia. Olen tosi, tosi tyytyväinen ja mikä tärkeintä, poika itse myös tykkää näistä. Kolmevuotiaan kanssa ehdoton plussa. 

F juoksenteli puistossa sen verran paljon, että pipo ja neuletakki saivat pian lähteä ja paitahihasillaan pärjäsi vallan mainiosti. En oikein osaa edes päättää kumpi tilaamistani vaarinpaidoista on kivempi. Tämä viininpunainen vaiko tummanharmaa? Koko on tosiaan 104 ja ihan mukavasti on hihoissa ja helmassa kasvunvaraa. Neuletakki on kokoa 98 ja myöskin kooltaan just hyvä. Menee varmasti koko syksyn ja talven.
 Pikkuveli samisteli myös neuletakilla, pipolla ja varinpaitabodylla :) Neuletakki sai myös lähteä samoin tein ja pipo myös. Erittäin vinhasti liikkuvaa kuopusta oli kyllä varsin haastavaa vangita kuviin tarkkana.

Jos PDL-vaarinpaita saa minulta kehuja niin niin saa myös nämä Lindexin vaarinpaitabodytkin. Edullisia ja laadukkaita ja kestäviä. Meillä on ollut näitä F:n vauva-ajoista lähtien. Onneksi tuo 86cm menee vielä ihan kivasti, vaikka jostain syystä en oikein osaa enää J:llä bodyjä käyttää.

J:n farkut olemme saaneet lahjaksi Irlannista oikein kaksin kappalein. Sieltä tulee aina mitä jäätävämpiä jännittävämpiä vaatteita syntymäpäivälahjoiksi... Sellaisia muoviprinttipaitoja ja polyesteripörröpaitoja ja -pyjamia. Nämä farkutkin oli sitä "jaahas"-osastoa meille L:n kanssa alunperin, mutta ovat osoittautuneet hiekkalaatikkohousuina todella huipuiksi. Nyt just varsinkin, kun vk-puvut ja -housut ovat vielä vähän liikaa ja farkut onnen omiaan. Eipä tarvitse paljoa miettiä, jos väri kuluu polvista :)
Jotenkin sitä hiekkaa kyllä löytyy puistoreissujen pääteeksi tältä pienemmältä ihan vaippojen sisuksista asti. varsinainen vauhtiveikko :)
Ja tässä vielä nämä minun onnelliset lapset. Kannattaisi varmaan nukkua yöllä ja herätä vasta lähempänä seiskaa niin ei ehkä väsyttäisi eikä kiukuttaisi niin mahdottomasti. 

Bonusta kyllä; he nyt molemmat nukkuvat päiväunta ja harvinaisena herkkuna minä saan lööbailla kesken päivää ihan itsekseni :) 

Tuossa muuten meidän tuplaratasratkaisu tällä hetkellä. Hiukan on painava työntää varsinkin, kun kotiin ei pääse mistään suunnasta ilman, että pitää kavuta joko pitkä loiva taikka lyhyt ja jyrkkä ylämäki. Luojan kiitos uusien menopelien pitäisi saapua viimeistään reilun viikon päästä!

Mutta niistä sitten tarkemmin ja nyt taidan heivata tämän koneen taas hetkeksi ja keskittyä lepäilemään :)

Iloista viikonlopunjatkoa kaikille!

3.9.13

HALUSIT TAI ET,

sorry, kuvakierrätys vuoden takaa vanhasta blogista. nämä ovat vaan vieläkin niin ihania kuvia, ehkä parhaat ottamani ikinä. pikkuinen F <3
se on se syksy nyt :)
Heti syyskuun ensimmäiset aamut ovat valjenneet kirpeinä ja vilpoisina, kuin näissä kuvissa melkein tasan vuosi sitten. Kiva silti, että iltapäivästä on vielä oikein lämmintäkin joskin järkevästi pukeutuminen varauten kaikenlaisiin sääilmiöihin tuottaa sekä omasta että lasten puolesta vähän harmaita hiuksia.

Meidän viikko on palauttanut tavallisen arjen pikkuhiljaa takaisin raiteilleen. En voi kieltää, ettenkö olisi tyytyväinen. Olisi ihana voida hehkuttaa jotain elämämme kesää, mutta todellisuus on se ettei se nyt niin kovin kummallinen ollut. Ehkä jos meillä olisi ollut mökki, ulkomaanmatka, muumimaailma tms. hohdokas juttu mielessä taikka uimassa käynnit sunmuut, voisin huokaista haikeilla mielin kesämuistojen perään. Todellisuus nyt oli vain arkisempi. Ja tylsempi. 

Heinäkuu/lomaakuu kun me vietettiin leikkipuistossa ihan niinkuin aina ennenkin ja miehellä oli sen verran paljon töitä ettei edes tässä kotikaupungissa pystytty tekemään sen kummempia. Toki olisin voinut yksin liikkua poikien kanssa, mutta ajatus kahdesta energisestä - omapäisestä 3,5vstä ja arvaamattomasta 1,5vstä - pojasta alati pyöristyvän raskausmahan kanssa vaikkapa uimarannalla tuntui turhan kovalta hasardiponnistukselta, että sitten olisin oikeasti lähtenyt koettamaan onneani, että kuinkas käy. 

Ei sillä, kyllä nämä kaksi viimeisintä viikkoa miehen kesälomaillessa ovat ollet aivan ihania. Risteilyn jälkeen olen itse ollut enemmän taikka vähemmän puolikuntoinen, mutta silti yhdessäolo ja -tekeminen on ollut niin kivaa. Liam on maailman kilteimmin tehnyt huippua ruokaa ja vienyt poikia ulos, että mä olen saanut levättyä enemmän. Mitenhän mä edes enää pärjään poikien kanssa kolmistaan loppuviikosta?

Tänään alkoi F:n eka oma harrastus - jumppa. Voi miten jännittävä juttu se minustakin oli! Ja huomenna palaa kerho kesälomalta ja saadaan se rytmittämään meidän viikkojärjetystä. Kerhon perään pieni on kysellyt jo siitä asti, kun se jäi tauolle, eli on aivan ihana voida vastata "kerho alkaa vihdoin huomenna".  

Kaiken tämän keskellä on aina vain vaikeampi uskoa todeksi, että kohta meitä pitäisi olla tässä viisi. Masu toki kasvaa ja tyttö potkiskelee ja hyörii ja pyörii, mutta silti ajatus uudesta vauvasta tuntuu ihan utopistiselta. Synnytys toki liikkuu jonkun verran mielessä ja onneksi synnärille mennään tutustumaankin parin viikon päästä - muuttuisikohan tämä kaikki sitten taas astetta todellisemmaksi?
Nyt tuntuu ainakin siltä, että hyvä vaan jos tässä menee ainakin sinne laskettuun asti, jos pääkin olisi sitten enemmän mukana...

No sellaisia juttuja täällä liikkuu nyt just mielessä. On mulla vähän muunkinmoisia hömppäposteja päässä mielessä ja yritän niitä tässä toteutella kunhan ennätän. Postitoiveitakin saa toki esittää, jos joku kysymys meihin liityen on mielessä tai sellaista :)

Bonuksena voin kertoa, että nyt tuo minun pienempikin kaksikielinen poikaseni on avannut sanaista arkkuaan aivan urakalla ja isoveljen tapaan ruvennut kutsumaan minua "Äitiliini" <3 En kestä, kun sydän ihan pakahtuu sen suloisuudesta. 
Suom. huom. siis jos tituuleeraan itseäni kyseisellä nimikkeellä, niin se on meidän perheessä ihan oikeasti käytössä pikkuisten puolesta :D 

Sellaista tähän iltaan. Tervetuloa myös uudet lukijat ja kävijälaskurin mukaan 100 000 latauksen raja sitten viime lokakuunkin on mennyt rikki jo joku aika sitten! Aikamoista. pitäisköhän tässä aivan järjestää joku arvonta? Sara xxx

2.9.13

TALVIVARUSTAUTUMIS-JUTTUJA.

Näin syksyn kynnyksellä on hyvä kysäistä onko teillä kaikilla jo talvikamppeet hankittuna? Ihmeellisesti sitä äidiksi tultua rupeaa jo kesänpuolella miettimään toppahaalareita ja villavaatteita ja inventoimaan päässään mitä on ja mitä puuttuu :)

Meillä onneksi parin viikon takaisen sovittelun tuloksena on haalariasiat kunnossa ja erityisen tyytyväinen olen, että Fionnille mahtuu vielä viimetalvinen Didriksonin haalari. Se ei välttämättä kuitenkaan ihan koko talvea mahdu ja voi olla, että jo lopputalveksi pitää hankkia uusi haalari.

Lekmer.fi-sivustolta otettiin minuun yhteyttä ja pyydettiin valkkaamaan lemppareitani nettikaupasta postauksen verran ja täytyy sanoa, että heiltä löytyy kyllä aivan kaikenlaista leluista, hoitopöytiin, rattaisiin ja vaatteisiin jne.

Näitä talvijuttuja olen kuitenkin itse tässä surffaillut viimeaikoina ja niitä ajattelin teillekkin esitellä:


Ruotsalainen firma kun onkin, heillä on myös aivan valtavan hyvä valikoima näitä Didriksonin ulkovaatteita, mitkä ei Suomessa taida olla yhtään niin tunnettuja. Ruotsalaisissa mammablogeissa myös bongailin Didriksonin haalareita jo pari talvea sitten ja viime talvena sitten innostuin näistä todenteolla.

Nämä tämän talven mallit on mun mielestä vähintään yhtä ihania, kuin Fionnin viimetalven Bridger-haalari (vilahtaa esim. tässä postissa). Tai itseasiassa tuo yläoikean harmaa haalari nähtiin nyt Tukholmassa livenä ja melkein salaa toivon, että edellinen haalari jäisi pieneksi, sillä tämä oli Liaminkin mieleen. Ja siis luonnossa ihan älyttömän kivan näköinen. Näissä on kaikki tekniset ominaisuudet tietysti kunnossa ja meillä ei todellakaan ole mitään valittamista viime talven jäljiltä. Minusta on oikeastaan kivakin, että F:llä oli ihan erilainen puku kuin kellään muulla meidän puistossa :)

James saa tyytyä tietysti isoveljen vanhoihin, mutta tiedän hänelle olevan jemmassa karvakauluksisen toppatakin F:n jäljiltä. Se oli kamalan kätevä kauppatakkina. Viimetalvena varasin kauppatakiksi Fionnille villakangastakin, mutta pakkasten takia sitä tuli käytettyä ihan äärettömän vähän. Nytpä siis erityisesti noiden alarivin takkien nähtyäni, rupesin miettimään, että toppatakki tai housut ja takki-setti voisi olla sittenkin aika kätevä. Eikös monet osta talveenkin pari kolme pukua taikka settiä?

Noista takeista miellyttää silmää ehkä eniten tuo sini-vihreä vasemmalla, mutta keskimmäinen denimkuosinenkin on aika ihana. 

Didriksonien hintakin on mun mielestä ihan järkevä ja merkin sadeasuthan on keränneet vissiin aika paljonkin testivoittoja. Lekmerissä on muuten nyt tosi hyvin noita vk-vaatteitakin alessa eli sieltä voi sellaisiakin kurkata.

Toinen mihin meillä on pienimuotoinen tarve on muutamat merinovillavaatteet. 

Johan valikoimissa on mun mielestä tosi kivoja mustia ja harmaita villavaateita, jotka näyttävät vähemmän alusvaatemaisilta. Meillä lapset nimittäin hengaa näissä talvella sellaisenaan. F on hujahtanut  sen verran pituutta ja jalankokoa viimeisen kuukauden aikana, että hänen kohdallaan on kaikki villavaatteista alkaen pitää nyt etsiä. Samoin vauvalle ei löydy mitään villoja valmiina veljien jäljiltä (olivat keväällä/kesällä pikkuisia) ja sen verran moneen kertaan olen noita tummanharmaita leggareita käynyt tuijottelemassa, että täytynee ne vihdoin ostaa. Osaako kukaan sanoa Johan koista mitään? 60cm lienee hyvä koko vaaville, kuka on sydäntalvella sen 2kk-4kk?

Nyt täytyy kyllä silti vielä hyvä palata tähän lämpimämpään säähän ja nauttia näistä syksyisemmistä ilmoista. Mitä mieltä te muut olette noiden haalareiden ulkonäöstä ja oletteko te aikaisemmin tilanneet Lekmeristä?

Niin ja miten teillä on lähtenyt viikko käyntiin? Mä käväisin taas vaihteeksi hammaslääkärissä ja aikaisemmin vihoitellut hammas tarvitsi sittenkin järeämpää hoitoa, blaah. Onneksi Liam on vielä pari päivää meidän kanssa kotona ja ehdin parannella. Sara xxx