Kuten jo aikaisemmin mainitsin, ei viime viikkoina mielessä ole liikkunut paljoa muita asioita, kuin lähestyvä kolmas synnytys. Voin kertoa, että päivä päivältä minua jännittää aina vain enemmän ja enemmän. Jamesin nopea ja lopulta melkoisen raju synnytys on mielessä kristallin kirkkaana ja aika tosiaan ei ole sillä tavalla kullannut muistoja ettenkö tismalleen muistaisi miltä se supistuskipu ja erityisesti ponnistuskipu tuntuu.
Aloitetaan nyt kertomalla kuitenkin, että aikaisemman synnytykset ovat siis kohdallani sujuneet erittäin hyvin ja ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Ja kerroottakoon tähän perään myös se, että ei, en mielestäni ole äitinä taikka naisena, synnyttäjänä ketään toista parempi. Aina puhuttaessa synnytyksistä mielestäni oikeastaan tärkeintä on, että lopputuloksena on elävä vauva ja elävä äiti. Synnytykset ovat arvaamattomia tilanteita etukäteen - kenties siksi minua tällä kerralla jännittää erityisen paljon. Voiko kolmas kerta todella mennä yhtä hyvin kuin aikaisemmat? Synnytitpä sitten luomuna, lääkkeillä, leikkauksella taikka mitenpäin vain, synnytys on ihan mieletön juttu. Jokaikinen äiti ansaitsee siitä tunnustuksen.
Omalla kohdallani halu synnyttää "luomuna" oikeastaan alkoi jo kauan ennen tietoakaan lapsista. Epiduraali ajatuksena on kuvottanut minua ties miten kauan ja kun sitten odotin Fionnia, tuli sellainen olo, että hui olkoon en pysty mihinkään neuloihin ja toisekseen oma äitini ja molemmat isoäitini ja naiset kautta historian ovat synnyttäneet vauvoja ilman 'mitään', että 'kyllähän minäkin pystyn siihen'. Huvittavinta kyllä, en koe olevani mitenkään erityisen rohkea ihminen, mutta joku itsepäinen ajatus siinä taisi kyteä taustalla.
Rupesin jo hyvissä ajoin raskauden puolenvälin tienoilla valmistautumaan synnytykseen lukemalla aiheesta kirjoja ja erityisesti
Bebes info-sivuston koin todella tärkeäksi. Olin ihan ymmälläni, miksi missään neuvolassa, biologian tunneilla taikka perhevalmennuksessa ei selitetty kertaakaan synnytykseen normaalia fysiologista kulkua! Niin tai näin, käytit puudutteita tai et, tuon kropan tuntemuksen tiedon täytyisi ehdottomasti kuulua jokaisen naisen (ja miehen) yleissivistykseen.
Monet toki lähtevät synnyttämään ajatuksella, että kyllä ne kätilöt tietävät mitä tehdä ja ihan ok niinkin. Minäkin luotan ja arvostan kätilöitä aivan mielettömästi, mutta ei siinä tosiaan mitään menetä, jos tietää miten kropan omien hormoonien toiminta johdattelee synnytystä ja miten mikäkin vaihe synnytyksessä kenties saa käyttäytymään. Komplikaatioita tietenkin tapahtuu ja sellaisia asioita, mille ei vain voi mitään itse tehdä, mutta silti mielestäni on vain positiivista valmistautua synnytykseen niin paljon kuin mahdollista etukäteen.
Fionnin synnytys kesti yhteensä n. 20 tuntia. Ensimmäinen supistus tuli kahdelta yöllä. Ensin ne tulivat vartin välein ja siitä tuntien kuluessa tihentyen. Istuin ruokapöydän ääressä kutomassa ja supistusten kohdalla nousin ylös vähän kävelemään ympäri. Liam heräsi siinä kuuden maissa aamusta, kun supparit pistivät minut jo vähän puhisemaan ja kiroilemaan. Yritin lievittää tuntemuksia heiluttelemalla lantiota ja pyörittelemällä pyllyä jumppapallon päällä. Siinä reilun seitsemän aikoihin soitin synnärille ja sieltä käskettiin tulla paikalle, kun tekisi mieli jo nähdä synnärin ovet edessäni. Tuntui, että pärjäilen kotona ihan mukavasti vielä supistusten tullessa n. 5-4minuutin välein. Soitin kuitenkin vanhemmilleni, että valmistautuvat viemään meitä synnärille jossain parin tunnin kuluessa. No hehän olivatkin oven takana jo viiden minuutin päästä ja olivat ehdottomasti sitä mieltä, että parempi lähteä samoin tein. Hiukan ehkä sitten vasten tahtoani suostuin siihen, mikä osottautui itseasiassa loistavaksi ratkaisuksi, sillä pian sairaalaan tulomme jälkeen synnärille tuli koko päivän kestänyt sulku.
Sairaalassa olimme siis kello yhdeksän maissa ja pyysin päästä allashuoneeseen. 'Tilasin' myös paikalle säkkituolin, jumppapallon ja synnytysjakkaran. Naureskelin, että huone näyttää ihan temppuradalta. Meidän kätilö oli ihan mukava tyyppi, mutta jaksoi muistuttaa joka käänteessä, että on ihan ok jos muutan mieleni ja haluan lääkkeitä ja kalvot voitaisiin kyllä puhkaista. Ehkäpä juuri siksi sisuunnuin vielä lisää ja päätin pärjätä. Oikeastaan siinä vaiheessa olin jo keksinyt hyvän tavan pärjätä supistusten yli - Liam sai hinkata alaselkääni niin lujaa kuin suinkin kykeni. "Up,up,up,down,down,side,side...sivulleeeee". Loppusynnytyksestä mies tosiaan tiesi termit myös jo suomeksi :)
Kaikista kamalinta oli, kun jouduin n. 40 minuuttia makaamaan käyrillä, kun kenelläkään ei ollut aikaa tulla minua sieltä päästämään. Pystyasento ja liikkuminen synnytyksissä on ehdottomasti se minun juttuni. Luojan kiitos seuraavana vuoroon tullut kätilö oli heti kanssani loistavasti samalla aaltopituudellla ja sain käyttööni langattomat anturit sydänkäyriä varten. Moni ei varmasti edes tiedä sellaisia synnäreillä olevankaan ja onneksi osasin sellaisia itse pyytää. Toinen loistava avuntuoja selkähinkkauksen lisäksi oli oikein kuumalla vedellä täytetyt tippapussit. Niiden painaminen alavatsalle ja alaselälle supistuksen aikana ikäänkuin sysäsivät se supistuskivun pois.
Altaassa suihkutin vettä täydellä paineella alavatsalle supistusten aikana ja lopulta ne lapsivedetkin sitten menivätkin sielä altaassa. Kello taisi olla jotain 18:30 paikkeilla.
Sitten minun täytyikin jo nousta altaasta, koska olin Strepto-b positiivinen ja minulle täytyi laittaa kanyyli ja antibioottitippa. Samaan aikaan, kun eräs nuori kandi yritti tuikkia kanyylia paikoilleen alkoi supistukset tullaa aivan jäätävällä syötöllä tiheästi ja kivuliaasti. Tuntui, että halkean, kuolen, en kestä enää. Karjuin ja kiroilin, mutta tiedättkö mitä? Muistin lukeneeni ihan viimeisten senttien avatuessa tulevan juuri tällaisen fiiliksen ja jotenkin ihmeellisesti Liamin kaulassa roikkuen tajusin, että tämä on ihan pian ohi. Justiinsa tästä fiiliksestä olin lukenut raskausaikana, se on ihan totta ja pääsen ponnistamaan ihan pian.
Olin toivonut saavani ponnistaa jakkaralta ja onneksi se siis kohdallani onnistui. En ihan heti kyennyt istuutumaan alas ja alkupuoliskon ponnistelinkin tärisevien jalkojeni varassa. Loputa sain laskeuduttua istumaan ja niin se Fionn sitten syntyi, vaikka luulin halkeavani kahteen palaan. Kello oli 20:02. Oli ihana, nojata siinä omaan mieheen ja tuntui, että hänkin oli mukana ponnistuksessa. Eikä onneksi nähnyt sitä alareksteriä koskaan :D
Ja vaikkakin synnytys kesti sen parisenkymmentä tuntia, hihittlin jälkeenpäin, että ainakin minulla oli aikaa totutella ajatukseen lapsen syntymästä :)
Siksipä en olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan voinut kuvitella sitä tahtia, mitä James sitten päätti tulla maailmaan.
Lasketun päivän iltana klo 20:15 tuli ensimmäinen supistus. Vartin päästä toinen ja sitten vartin päästä taas toinen. En uskaltanut sanoa Liamille vielä mitään etteivät ne vain herkeäisi ja menin laittamaan F:n nukkumaan ja makoilin hänen vieressään kuulostellen hiukan jo tihentyneitä supistuksia. Kymmeneltä istuduin sen samaisen jumppapallon päälle (millä muuten istun justiinsa nytkin tätä näpyttelemässä ;) ) tietokoneelle ja samassa holahtivat lapsivedet. Hölmistyneenä totesin Liamille asian ja kerroin jo supistelleen vähän aikaa. Hän oli vähintään yhtä hölmistynyt, mutta vesien mentyä oli kai ilmeistä, että vuorokauden sisään toinen lapsi tulee syntymään. Koska tosiaan kuvittelin tarpeen lähteä synnärille vasta aamuyöstä aikaisintaan, laittelimme siinä sairaalakassiin viimeisiä tavaroita, liam katsoi samalla vähän futista, viikkasimme pyykkejä pois ja siivosimme tiskipöytää. Supistuksia tuli tasaisesti ehkä neljän minuutin välein, mutta ne kestivät vain siinä puolisen minuuttia ja hoituivat hyvin pienellä pyllyn pyörittelyllä ja lantion keinuttelulla.
Siinä pikkusen vailla yhdeltä supistukset alkoivat sen verran kiristyä, että päätin suunnistaa palloineni suihkuun. Ja humps, yht'äkkiä niin kestettävät supistuksen alkoivatkin oikeasti sattumaan. Minulle tuli aika pakokauhuinen olo ja karjuin miehen soittamaan äitini paikalle. Soitin myös synnärille, mutta siitä puhelusta minulla ei edes ole mitään muistikuvaa. Jotenkin sain päälleni verkkarit ja topin ja kahta kylmäkallea alavatsalleni painaen menin ulos odottelemaan taksia. Pakkastakin oli vissiin parisen astetta ja mietin vain voisinkohan hypätä hankeen tai jotakin - kipu oli todella, todella kovaa ja supistuksia tuli tiheästi. Kiroilin ja vannoin ottavani minkä tahansa tropin he ehtisivät minulle sairaallassa heti tuikkaamaan.
Niin, en tosiaan voinut kuvitellakkaan, että tässä vaiheessa avauduin jo niitä vihoviimeisiä senttejä. Pakokauhu kuului asiaan :)
Taksi saapui meidän pihalle 01:30. Taksimatkalla aloin jo tuntea ponnistuksen tarvetta ja lähinnä vain karjuin ja kiroilin. Sekin on muuten oivallinen tapa auttaa supistuskipua :D Sairaalan ovelle saavuimme 01:40 ja jotenkin selvisin synnytysosastolle. Kätilöt ohjasivat minut ensimmäiseen huoneeseen ja sain ruveta heti ponnistamaan. Jakkaraa ei siinä hötäkässä enää ehditty hakea, mutta sain sentään olla polvillani ja kahden-kolmen ponnistuksen tuloksena saapui maailmaan James. Klo oli 01:48.
Eli kyllä - ehdimme olla sairaalassa ruhtinaalliset 8 minuuttia. Synnytyshän sinänsä meni taas täydellisen nappiin, jos vain olisin tajunnut, että se etenee niin nopeaa vauhtia. Päällimmäisenä lähinnä mielessä on vain tuon viimeisen tunnin pakokauhu.
Ja tästä nyt sitten näiden kokemusten pohjalta pitäisi valmistautua tähän kolmanteen koitokseen, huh! Useammalta taholta olen nyt kuullut, että supistuksiin minun tuli reagoida mahdollisimman ripeästi. Sairaalaan on tällä kertaa n. puolet enemmän matkaa eli noin parisenkymmentä minuuttia. Haluaisin olla kotona mahdollisimman pitkään (jos tässä nyt voi sellaista määrettä, kuin pitkään tullakkaan) ja pelkään, että liian aikaisin lähdettäessä supistukset laantuvat automatkalla. Toisaalta tuon viimeisen vaiheen haluan ehdottomasti tälläkertaa kokea siellä paikassa, missä vauva tulee syntymään enkä missään nimessä kotipihalla. Olen yhä edelleen motivoitunut synnyttämään ilman varsinaista kivunlievitystä, joskin se kipu tosiaan on eeeerittäin vahvasti muistissani. Toisaalta mahdollinen erittäin nopea synnytys auttaa ajatuksena sillä tasolla, että kipu ei tule olemaan kovin pitkäkestoista. Oli miten oli, synnytyskipu on aivan infernaalisen kamalaa - siitä ei pääse mihinkään :D Varsinkin se ponnistusvaihe. Oh my god! Toisille se on helpottavampi ja helpompi vaihe, mutta minä taas ulisen ja kitisen "ei en osaa, en halua". Ihme kyllä, Jamesia synnyttäessä muistin niiden kaikkien jenkkihapatussarjojen ponnistusohjeen, että leuka rintakehään, kun ponnistan ja se oikeasti auttoi! Samaa metodia siis tälläkin kertaa?
Sen olen yrittänyt nyt tehdä, samoin kuin aikaisemmillakin kerroilla, että viimeisimmät viikot olen maannut lähinnä vain vasemmalla kyljellä ja yrittänyt välttää sohvallaröhnötysasentoa, että vauva olisi mahdollisimman optimaalisessa asennossa synnytystä ajatellen (sielä bebesinfossa on tähän hyviä vinkkejä). Ja myös vadelmalehtiteetä olen hörppinyt iltaisin vahvistamaan kohtua. Sairaalakassin sisältö pitäisi kyllä nyt heittää kasaan kuiteskin asap. Huomenna tulee täyteen 37+0 (!!!).
Jorvin sairaalassa, mihin nyt todennäköisesti olemme suunnistamassa, on mahdollisesti mahdollista myös synnyttää veteen. Se ajatus tuntuu aivan mielettömältä ja olenkin kirjoittanut pieneen synnytystoivelappuseeni, että jos sen yrittäminen on mahdollista, olisin erittäin, erittäin kiinnostunut. Muuten listalle on päässeet toiveet saada olla taasen pystyasennossa, langattomat sydänkäyräseurannat, ponnistus jakkaralta taikka muussa pystyasennossa (jos tuo vesijuttu ei onnistu), saada kiroilla ja huutaa mielin määrin ha ha :D
Ja nyt sitten vain odotellaan, mitä tuleman pitää. Päivä päivältä jännittää enemmän ja enemmän. Aika tosiaan tuntuu käyvän vähiin ja vaikka mitään "syntyispä se jo"-oloa ei todellakaan ole. Silittelen masua ja nautin tästä pallosta kaikkineen kipuineen ja kolotuksinen. Nämä ovat nyt viimeiset viikot ja päivät, kun olen enää ikinä raskaana. Ihan hirmuisen haikeaa! Ajatus synntyksen käynnistymisestä ihan liikuttaa - sitten raskaus on ohi, mutta pääsemme ihan pian kohtaamaan uuden perheenjäsenen. Meidän oman tyttären (jos hänelle ei tässä mitään jänniä ulokkeita ole ehtinyt kasvamaan...).
***
Oho, tulipas tästä piiiitkä kirjoitus! Kukahan jaksoi lukea loppuun?!
Mutta teki kyllä hyvää kirjoittaa koko juttu ja mielessä velloneita ajatuksia.
Olin ajatellut jotain kuviakin tähän kehitellä, mutta eipä nyt tosiaan tule mieleen miten tällaista oikein voisi kuvittaa. Kenties olisi pitänyt ikuistaa tämä minun uskollinen vihreä jumppapalloni. Jokaisen euron väärti :D
Toivottavasti kaikki tosiaan tajuavat, että nämä ovat vain minun näkökulmastani kirjoitettuja juttuja ja en missään nimessä tuomitse toista lähestymistapaa näihin synnytysjuttuihin. Erilaisille ihmisille sopivat erilaiset jutut ja kuten alussa mainitsinkin, eiköhän se lopputulos ole niin tai näin se kaikista tärkein asia <3
Jep, mutta nyt nukkumaan ja oikein hauskaa illanjatkoa kaikille, Sara xxx