16.3.14

KOLMEN KANSSA.

"KOLME LASTA - MITEN TEILLÄ ON MENNYT?" on ihan varmasti yleisin kysymys, mitä kuulen viikottain. Ei sillä, että kysymys minua haittaisi - ei laisinkaan. Yleensä ennen vastausta vedän syvää henkeä ja yritän miettiä, mitä kertoisin?

Minun kokemushan on nyt viideltä kuukaudelta (miten Elsi muka voi olla jo niin vanha?!?) lapsista ikäeroilla 2v1kk ja 1v7kk eli yhteensä kolme 3 vuoden ja 8 kuukauden sisään. Itse kolme lastahan ei sinänsä nyt ole mitenkään uniikkia eikä varmaan tämä pieni ikäerokaan, mutta toki se tuo haastavuutta tämän triion kanssa toimimiseen. Kolmen lapsen äitys on itsessään jo hiukan enemmän hallintaa vaativaa. Vieläkin minun pitää ottaa välillä lukua, kuka on missäkin? Varmasti lähinnä alkukankeutta :)

Elsi itsessään on ollut helppo vauva, mutta kuten kaikkien vauvojen kanssa hormoonihuuruissa ensimmäiset 5kk on aikamoista opettelua ja härdelliä itsessään. Siihen kun lisää vielä nuo paljon apua tarvitsevat isommat lapset on ihan siis fyysisen lapsenhoitotyön määrä valtava. Plus sitten vielä edes siedettävällä tasolla hoidettavat kodinhoitojutut päälle on päivät todentotta aika hektisiä.
Itselleni päänvaivaa ja harmia aiheuttaa eniten se, että tiedän etten aina jaksa olla hyvä äiti. Väsyneenä ärsyynnyn liian helposti ja välillä en jaksa ajatella kovin rakentavasti herkän, mutta itsepäisen esikoisen kanssa ja puhumattakaan juuri tahtoikään kasvaneen keskimmäisen kera. 
Kotiympyrät tuntuvat välillä meistä kaikista liian pieniltä ja haaveilen, että elämää olisi enemmän koti-leikkipuisto-kauppa-akselin ulkopuolella. Todellisuudessa se kolmen pienen kanssa elon kaikista haastavin osuus on lähteminen ovesta ulos. Ne lähdöt kun oli kahdenkin kanssa jo aikamoista hikoilua ja kolmen kanssa ne vasta sovittelua ja aikatauluttamista vaativatkin. Juuri tällä hetkellä ilahduttaa kuitenkin tuo esikoisen itsenäistymisen kanssa löytynyt hyvä vire. Nyt hänellä on jopa halua pukea itse ja harjoitella. Se helpottaa ihan hirmuisesti. Keskimmäinen tietysti on samaan syssyyn keksinyt sen pakoon juoksemisen hauskana leikkinä, kun yritän reippaasti kiskoa haalareita niskaan.

Tuo kotoa lähtemisen vaikeus ja se, että esim. julkisilla liikkuminen (autoa kun ei ole) on täytynyt tarkasti ajoittaa Elsin unien mukaan, on pitänyt meidät aika tarkasti täällä lähiössä. 
Vauvan rytmin löytyminen- vaikka se tosiaan tällä hetkellä koostuu niistä iki-ihanista 45minuutin pikaunista -  on tehnyt menemisestä ennakoitavampaa ja aina vain taas pikkusen helpompaa.

Koen mieletöntä ristiriitaa lempi-mantrani "koko ajan helpottaa, koko ajan helpottaa" ja sen todellisuuden kanssa, että tämä vauvavuosi on jo viitä vaille puolessa välissä. Yritän päivittäin myös vain nauttia tuosta pulleroisesta pikkumuffinssistani ja varastaa hetkiä ihan kahden kesken kujerrellen.
En voi kyllä olla silti kertomatta, että kaiken tämän kiiruksen keskellä, vaikkakin onnellisena elämäntilanteestani, olen myös ollut ihan loputtoman poikki ja jopa masentunut. Tuo taakse jäänyt Helmikuu ja tämä viime viikkojen sairastelu tuntuivat henkisesti ihan älyttömän raskaalta. Uskon kyllä hormooneillakin olleen aika paljon osuutta tähän asiaan. 

Kaipaan enemmän omaa aikaa, kun on tällä hetkellä mahdollisuutta järjestää. Tavallaan olen sinut sen kanssa, mutta vähän kyllä aina kirpaisee, kun kuulen jonkun toisen pystyvän käymään useamman kerran viikossa kuntosalilla. Olisi myös ihanaa, jos olisi enemmän aikaa muillekkin omille jutuille ja näpertelyille, valokuvaamiselle, blogille yms. Mutta siinä vaiheessa, kun sitten sitä omaa aikaa hetki on, olen niin tyhjäpääväsynyt etten saa mitään järkevää aikaiseksi.
Koen myös välillä sellasita lannistunutta syyllisyyttä siitä miten paljon pojat katsovat piirrettyjä dvd:ltä, kun hoidan vauvaa. Miehen pitkinä työvuoroina ne vain ovat olleet pelastava apu vaikka kuinka mielessäni mielummin olisin sellainen äiti joka askartelee ja vaikka mitä. Kyllä me sitäkin tehdään, mutta enemmänkin kerran viikossa, kuin kerran päivässä. Huomaan sortuvani ajattelemaan, että sitten kun Elsi on vähän isompi olen niin ja näin ja sellainen ja tällainen, vaikka nämä hetket ja kuukaudet merkitsevät ihan yhtä paljon. Huoh, loputon huono-äiti-pisteiden suo. Eineksiä miellä ei sentään syödä, jos jostain lohtua yritän repiä menetettyjen periaatteiden tilalle.
Ja välillä sitten (aika useinkin) taas mietin miten hyvin olekin lopulta kuitenkin pärjännyt. Miten onnellinen olen. Miten hauskaa meillä välillä onkaan ihan vaan tässä kotosalla. Koen hetkiä päivittäin, että voisin ihan pakahtua tästä kaikesta. Silloin yritän myös muistutella itselleni, että tämä on nyt tätä ja millään muulla ei ole väliä. Ei sillä löysällä vatsamakkaralla tai sillä etten koskaan enää käy missään, kotona tavarat on salamana siivoamisen jälkeen hujan hajan, jokainen päivä eletään murmelina samanlaisena uudelleen pyykkikoneen rullatessa taustalla tasaisesti ja tiskipöydän täyttyessä tahmaisista maitolaseista aina vain uudelleen ja uudelleen.
"Kolme lasta - miten teillä on mennyt?"
"No ihan kivasti, hektistähän tämä on :)"

***

Kuvat on meidän eiliseltä reissulta Itäkeskukseen ihan vain nelistään. Aika kaukana siis täältä meidän mukavuusalueelta, mutta mahtavan metromatkan arvoinen reissu kerrassaa. Antoi minulle roppakaupalla itseluottamusta lisää, että pärjään liikenteessä kaikkien kolmen kanssa. 
(kiitoskiitoskiitos Bugaboo Donkey ja seisomalauta ja te kaksi ystävällistä naista, 
ketkä otitte pojat mukaan tuktuk-junan kyytiin kanssanne)

Se metro, kaffilassa käynti, sopivasti matkat nukkunut juuri rattaiden ratasosaan siirtynyt vauvvis, äidin uusi kevättakki (ehkä. tästä lisää tulossa) antoivat kyllä takatalven keskelle ihan älyttömästi hyvää mieltä ja energiaa. Ihanaa :) Ei haittaa vaikka missattiin tämänpäiväiset St. Patrick's day kemut miehen typerän työvuoron takia ja huomenna juhlitaan sitten ihan vaikka kotosalla vihreissä paidoissa :)

Ah, nyt sosekeiton soseutukseen ja pojilta Pipsa Possu pois päältä... :D Sara x

25 comments:

  1. Höpö höpö sinä mikään huono äiti oo - lapset näyttää onnellisilta, vaatetuilta ja ruokapostauksista päätelleen myös ravintuilta - eli kaikin puoli rakastettu pakkauksia. Mää annan aivan ilman syyllisyyksiä pojan kattoa devareita ja pelata pelejä - mamman on pakko saada levähtää ja ottaa sohvalla pikku päikkäreitä, että ei aivan sekoa. Tämä "hyvän äidin" mittapuu on nykyään taas asetettu sellaseksi, ettei siihen kenelläkään oo mahdollisuutta yltää. Ja tää aika menee tosiaan niin nopeesti. Ei mee ku pieni tovi ja lapset on jo täysi-ikäisiä!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Samaa mieltä täysin :)

      Delete
    2. Voi kiitos kaunis. En mäkään mitään täydellisyyttä havittele, mutta mietin kyllä aika paljon kaikkia kasvatukseen liittyviä juttuja ja miten asiat pitkällä tähtäimellä vaikuttaa. Jos on oikein hyvä flow ja hyvät yöunet takana, tunnen itsekkin olevani hyvä äiti, mutta sitten sellaisten tiuskimisen täyteisten päivien jälkeen vertaan asioita juuri niihin parempiin päiviin enemmän kuin muihin äiteihin.

      Aika nimenomaan menee niin nopskaan, että tylsä aatella lasten muistavan vain kun me aina katsottiin telkkaria ja videoita :D mutta nyt on näin ja muuhun ei pysty :)

      Delete
  2. Voi kuinka tutulta kuulostaakaan. Ja sairastelukierre, i feel you, nimim. Tammikuun puolivälin jälkeen yhteensä laskettuna ihan liikaa päivystysreissuja kahden korvakierrepotilaan kanssa. Mutta silti ne hetket kun kaikki halaa ja hymyilee, puhdasta onnea. (Ja perässä se huono-mutsi-pisteistä laskettu syyllisyyden pisto... Ihan oma laskemana)
    Mun äiti lohdutti mua onneksi kertomalla että se on tiuskimut joskus meille, ja mä en muista joten ehkä en ole traumatisoinnut lapsiani vielä suuremmin ;)
    Tsemppiä!
    Muistan kun joskus kirjoitin "kolmen kanssa kaikki on enemmän", sen voin allekiirjoittaa vieläkin, tai oikeastaan päiväpäivältä vaan vahvemmin :)
    Silti päivääkään en vaihtaisi ❤️

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi noita korvakierteitä! Tsemppiä niiden kanssa. Mä olin jo ihan rikki tosta viikon oksutaudista. Mut juu, mä luulen että sä ymmärrät tän jutun aika hyvin. Kolmen kanssa kaikki on enemmän <3

      Delete
  3. Voi, ihan kuin minun näppikseltäni! Meillähän on myös kolme lasta joista nuorin on viisi kuukautta vanha. 45 minuutin unet ovat meilläkin vakio, eikä rytmiä ole onnistuttu sen tarkemmin luomaan. Samaa huonoa omatuntoa minäkin käyn liiasta lastenohjelmien katsomisesta ja kaipaan omaa aikaa. Toisaalta nyt kun olen ollut kaksi viikkoa töissä päivät, huomaan kaipaavani sitä kotisirkusta. Vaikka töissä on ihanaa, tuntuu pahalta olla erossa rymykolmikostani, varsinkin vauvasta, joka on vielä niin pieni, mutta jo kohta puoli vuotta vaikka juuri syntyi. Tsemppiä! :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä mietin, että nämä 45min unet on taas varmaan joku vaihe. Niitä nykutaan meillä riipuen aamuherämisestä joko 3 tai 4. Varmaan sitten kun E rupeaa nukkumaan vain kahdet päikkärit, nuokin pitenee. Aluksi olin pikaunista ihan kauhistunut, mutta nyt kun otettiin tuo ratasosa rattaisiin käyttöön ei se "keskenkaiken" herääminen enää haittaa niin paljon :)

      Taemppiä hurjasti sinulle töihin. Voi kuvitella, että ikävä lapsia on kova.

      Delete
  4. Jo 2v päästä sulla on ihan erilailla omaa aikaa :) nyt on jo aika helppoa kun kuopus täyttää 3v

    ReplyDelete
    Replies
    1. Sen mä kyllä uskon :) tämä on just nyt tätä ihanaa kamalaa ihanan kamalaa arkea :D

      Delete
  5. ihana postaus! Kyllä se Sara siitä!!!! ja sä et mikään huono äiti ole, pois tommoset ajatukset. Kaikki tiuskii joskus lapsilleen eikä oo satasella läsnä. Ei sillä, itsekkin välillä poden morkkista juuri samoista jutuista. Ja mun lapseni saa niitä eineksiäkin. Ja vielä ne vatsamakkaratkin vaivaa mua. Mutta tällasta tää on. Joskus sitä pakahtuu onnesta ja sitten taas ahistaa.

    Tsemppiä! Ja muista ottaa ittelles niitä omia hetkiä. Ja niinku joku kirjotti, parin vuoden päästä on jo niiin helpompaa!

    ReplyDelete
    Replies
    1. :) voi sinua, muo niin hymyilytti tämä kommenttisi. Kiitos! Mä luulen, että se lorkkis on äitien perisynti. Yritän oikeasti olla itselleni armollinen, mutta tänään taas kauhistelin roipahtanutta peppuani, että kyllä tässä jotain kyykkimistä ja rutistusta ja nostelua täytyy ruveta pian harjoittamaan :D ja jo sitä on aikoihin eletty, kun mun suurin haave on päästä viettämään lapsivapaata kuntosalille ;D

      Delete
  6. kyllä se siitä helpottuu ja nauti!!! sitten tuleekin uusia haasteita;)

    Nähdään ti iltana, eikö ni? nyt nukkuu..

    ReplyDelete
  7. Ikäerolla kyllä on paljon merkitystä, varmasti helpommalla pääsin kolmen muksun kanssa, kun esikoinen oli 5 ja keskimmäinen reilu 3 vauvan syntyessä. Nyt se vauvakin on jo 2,5 vuotias... Ihana, että osaat nauttia ohikiitävästä ajasta, joka on lopulta niin äärettömän pian ohi.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tottakai se helpottaa, mitä omatoimisempia isommat on. Meillä J on justiinsa ruvennut syömään ihan itse ja tosiaan F tekee uusia juttuja itsekseen ja se tuntuu niin mielettömältä luksukselta parin kuukauden takaiseen. Mutta toki jokaisella ikätasolla on omat haasteensa ja siksi usemman lapsen kanssa on mun mielestä haasteellista myöskin. Ja siis herranjestas! Onko teidänkin kuopus jo 2,5v?!?

      Delete
    2. No on ja sille OMG! :D Ja keskimmäinen menee eskariin... Nyy ja aah. ;)

      Delete
  8. Ihana postaus Sara! <3 Mä yritän aina ajatella, että sillä, katsooko lapset piirrettyjä päivittäin puolituntia vai kaksi tuntia, ei ole mitään merkitystä pidemmällä aikavälillä, niinkuin koko elämän onnellisuuden kannalta. Sitten kun lapset on koulussa ja arki on yhtä menoa paikasta toiseen, nämä tämmöiset murheet tuntuu varmasti ihan hassuilta ja epäoleellisilta. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Niin varmaan tuntuukin. On välillä hyvä ottaa vähän laajempaa perspektiiviä tähän touhuun. Meillä varmaan tuohon telkkarin toljotukseen vaikuttaa eniten se ettei kumpikaan pojista enää nuku oikein päikkäreitä ja mun on vain pakko saada se hengähdystauko per päivä, että saan joko istahtaa omiin hommiini hetkeksi tai pyykätä, siivota, laittaa ruokaa tms.

      Delete
  9. Ihana kirjoitus ja tuttuja ajatuksia, vaikka meidän kolmella lapsella onkin isommat ikäerot kuin teillä. Nyt kun kuopus on kaksi, alkaa tosissaan helpottaa. Voin esimerkiksi laittaa kaikki kolme ulos meidän pihaan ilman että itse menen sinne, mitä luksusta. (Esikoinen on 9v. ja pieniä hetkiä katsoo pienimmän perään turvallisessa pihassa.) Tsemppiä tosi paljon ja kiva, että kuitenkin ehdit ilahduttaa meitä blogillasi vaikka hektistä tuo arki varmasti on.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mäkin olen miettinyt, että parin vuoden päästä on varmasti jo niin paljon helpompaa. Olihan tämä hektisyys tiedossa, kun neitonen ilmoitti tulostaan. Voin sitten varmasti tätäkin lukea hymyssä suin jonkin ajan päästä ja muistella miten hurjaa meni välilä olikin :)

      Delete
  10. Moikka, en muista enää, että mistä nappasin blogisi mukaan, mutta tänään lueskelin pidemmät pätkät juttuja täältä ekaa kertaa.

    Tutun kuuloista menoa, täytyy sanoa :) Meille myös on syntynyt kolme lasta alle neljän vuoden sisällä. Nuorin on nyt pian 7kk ikäinen. Ja sekin yhtymäkohta löytyi, että asumme ulkomailla, kuten tekin ilmeisesti piakkoin.

    Palaan toistekin! :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hauska juttu, että löysit tänne! Tervetuloa ja todella saamanmoiselta setiltät eillä kuulostaa. Meillä on koko ajan pyörät pyörimässä Irlantiin muuttoa varten ja toivottavasti pian jo tapahtuu ;)

      Delete
  11. Voin vain kuvitella minkälainen kiire ja vilinä teillä on! Palkitsee kuitenkin varmasti myöhemmin, kun lapsilla on pienet ikäerot. Meillä on 4 kuukautinen tyttö ja jo tämän yhden kanssa riittää puuhaa! Kysyisin tuosta ratasosasta (meillä myös bugaboot), nukkuuko Elsi niissä hyvin päikkärit? Mietin milloin itse vaihtaisin siihen, kun hereillä meidän neiti ei kopassa viihdy lainkaan, heti alkaa huuto! :/

    ReplyDelete
    Replies
    1. No yhdenkin kanssa kyllä ehdottomasti riittää puuhaa. Varsinkin kun elämänmuutos aikaisempaan ilman lapsia on niin suuri. Kahdesta kolmeenkaan ei sillätavalla muuten ollut niin iso muutos, kuin ihan tuossa perus homman määrässä. Pyykkiä saa ripustaa jatkuvasti :D

      Elsi nukkuu oikein hyvin päikkärit nyt ratasosassakin ja hereillä ollessa saatan jo vaihtaa siihen keskimäiseen vähän istuvampaankin asetukseen. E on tosi pitkä tyttö ja isoveljien lailla hirmuisen jämäkkä. Samalla tavalla kuin F aikoinaan, nyt jo istua tököttää selkä suorassa eli senkään puolesta tuo pystympi asento ei mielestäni ole liian aikainen.

      Delete
  12. Tsemppiä Sara :)
    Itsekin usein mietin lastenkasvatus-asioita juurikin pidemmällä tähtäimellä, ja se luo usein itselle paineita ja syyllisyyydenkin tunteita. Aikaisemmin podin enemmänkin syyllisyyttä kun olin tiuskinut tai jopa huutanut lapselle, nykyään olen armollisempi itselleni. Voi johtua toki myös siitä, että kun on ollut jo useamman vuoden äiti niin ymmärtää, ettei kaikki ole niin mustavalkoista. Olen myös itsekkäämpi ja mukavuudenhaluisempi sekä rennompi äiti entä muutama vuosi sitten... Ja se on mielestäni vain hyvä asia!
    Meillä siis kaksi lasta, vanhempi 6-vuotias ja nuorempi 7kk. Kateellisena kuuntelen muiden harrastusmenoja ym. mutta järjellä ja tunteella kun mietin tarkemmin, olen kuitenkin mieluummin kotona lasten kanssa. Nyt jo tulee suru puseroon, kun katson tuota vauvaa ja miten "iso" se jo on! Istuu syöttötuolissa ja ryömii... Aika menee niin nopeasti! Pian on äidillä aikaa muistella ja haikailla näitä kotiäitivuosia :)

    NiinaM

    ReplyDelete