30.1.15

MIKSI MUUTIMME IRLANTIIN?

Hei vaan kaikki. Meidän internet taas tässä vähän nikotteli, mutta onneksi se tuntuu nyt toimivan taas normaalisti. Olin pari päivää vain tuon kännyn 3G:n varassa, mutta sainpas sitä kautta bloggerin sovellutuksella palauteltua osan vanhoista teksteitä! Jee. 

Me ollaan huomenissa lähdössä käymään Liamin vanhempien luokse viikonlopuksi ja tässä olisi kyllä aika paljon kotihommia, mutta ajattelin nyt istahtaa kuitenkin tähän koneelle vähän näpyttelemään :) Tuola nimittäin kommenttiboksissa eräs lukijatar kyseli, josko kertoisin minkä vuoksi halusimme tänne Irlantiin muuttaa? 

Kai mä olen sitä osittain jossain vaiheessa availlutkin täällä, mutta kirjoitan nyt aiheesta oman postauksensa. Pyydän nyt sitten kaikkia ymmärtämään, että aihe on varsin tietysti henkilökohtainen (ei mitenkään salainen) ja syyt täysin vain meidän perhettä koskevia, mikä on meidän mielestä meille parasta. Toivon toki etten loukkaa ketään ja niin pois päin.
Suomeenhan me muutettiin Helmikuussa 2009, mitä ennen minäkin olin asunut ulkomailla jo 5-6 vuotta. Päädyimme Suomeen Brightonista, Englannista, missä oli silloin kaikista ankein lama. Olimme tosi onnekkaita, kun molemmat työllistyimme heti ja siitä muutamien kuukausien kuluttua minä olinkin sitten jo raskaana. Koko ajan meillä oli mielessä, että lapsiemme haluaisimme syntyvän Suomessa, vaikka pitkällä tähtäimellä emme sielä nähneet itseämme asumassa.

Minulle se paikka, missä kaikista mieluiten asuisin vaikka koko loppuelämäni, on Brighton. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että perheellisinä meidän ei ole mitään järkeä asua kuin joko Suomessa tai Irlannissa. No Irlannin taantumahan oli varsin surkea myöskin ja silmä kovana seurailimme Irlannin talousuutisia useamman vuoden ajan.

Joka kerta käydessämme Irlannissa lomilla, tuli sellainen olo, että täällä voisimme saavuttaa enemmän sellaista elämää, mitä halusimme elää. Koska Liam ei puhunut sujuvaa suomea, hän ei myöskään voinut saada keittiömestarin tasoista duunia, mikä tietysti tuntui aika hullulta, kun kokemusta oli kuitenkin takana jo reilusti yli 10 vuotta. Kokin liksahan myös Suomessa on tunnetusti aika matala. Asuimme kerrostalovuokra-asunnossa harmaassa lähiössä ja haaveilimme omasta talosta ja pikkuisesta pihamaasta ja se tuntui Helsingissä ainakin meidän yhtälöllä aivan utopistiselta ajatukselta. Varsinkin, kun toivoimme minun pystyvän jatkaa kotiäitinä. Kotiäitys olisi kyllä taatusti tyssännyt edelliseen äityslomaan ja en vain olisi palannut suoraan töihin vaan myös vuorotöihin ja lapset vuoropäivähoitoon. Ymmärrän, että sekin on aivan toimiva systeemi, mutta ymmärtänette myös, että jos taustalla on meidän molempien ajatus ja aate, että toivoisimme lapsille kotihoitoratkaisun, on vuoropäivähoito siinä mielessä aika sen toinen ääripää. Mä en nyt tiedä miten osaisin tämän diplomaattisemmin ilmaista. 

Lisäksi mielessäni oli niinä Suomen vuosina tuijottaessani ikkunasta parkkipaikkaa, että haluaisin asua jossain, missä on kaunista. Että jos ikkunasta ei avaudu satumainen maisema, niin se on ihan kulman takana. Suomessa on valtavan kaunista, mutta meille sen kauniin luonnon näkeminen sieltä lähiöstä käsin autottomina oli aika harvinaista.

Tietysti Liam muutenkin kaipasi kotimaahansa ja perhettänsä. Hänen vanhempansa ovat omiani aika paljon iäkkäämpiä ja eivät oikein tykänneet matkustaa Suomeen sen lentämisen takia. Omat vanhempani onneksi ovat aika kosmpoliitteja heihin verrattuna :)

Täällä Irlannissa talous on elpymässä jatkuvasti ja Suomessa taas käsitykseni mukaan ei eli meidän elämässä oli aika paljon epävarmuutta. Muutamat muutkin Suomen poliittiset ratkaisut kyllä olisivat vaikuttaneet meidän elämään. Nämä nimenomaiset kotihoitohommelit siis. 

Unelmaa siis lähdimme etsimään ja vaikka tämä onkin ollut erinäisistä syistä ihan hiton hankalaa ja rämpimistä ja pään seinään hakkaamista, olemme silti onnellisia päätöksestämme. Tuo haave paremmasta elämästä meidän perheen viisikolle on ihan totta, mutta tietenkin näin iso muutto sisältää vastoinkäymisiä ja mutkia matkassa. Teething pain, kuten tääläpäin on tapana sanoa :)

Yksi iso asia on tämä positiivisuus. Sanoinkin Liamille taannoin, että Suomalaisena on aika ihanaa, että on tuo oma Irlantilainen, kuka täyttää sen minun puolityhjän kupin. Kaikkia arkipäivän pienet kohteliaat tavat, toisten auttaminen pyynteettömästi ja hymyileminen täällä Irlannissa jaksavat vieläkin yllättää. Välillä itseänikin hävettää ettei se minulta vielä tule samalla tavalla luonnostaan.

Sanomattakin selvä, että vaikka niin paljon hyvää niin tietysti tällainen muutto sisältää myös paljon kipeitä asioita. Meidän suhteessamme jomman kumman perhettä on aina ikävä. Nyt on minun vuoroni. Luojan kiitos on Applen facetime-näköpuhelut, mikä tuo vanhempani ja siskoni päivitäin osaksi meidän arkea. Toinen siskoistanikin asui vuosikausia ulkomailla, että sillätavalla meidän perhe on tottunut tällaiseen kanssakäymiseen, mutta tietenkin välillä on niin julmetun ikävä vain sitä fyysistä läsnäoloa (onneksi äiti tulee ihan pian kylään <3). Kaikista eniten kaipaan siskojeni lapsia. Toiset on jo teinejä ja eivät usein satu siihen puhelun hollille ja toiset on niin pieniä, että muuttuvat koko ajan. Tai hymyilevät kännykän näytöltä niin tavattoman suloisesti, että sydän särkyy ettei täti saa halata ja rutistaa just siinä hetkessä. Ja sitten se yksi kuka vielä on masussa ja kenen ensitapaamista joudun todenäköisesti odottelemaan monta kuukautta...

Arkeahan me täälläkin eletään, mutta en osaa selitää miksi koen olevani täällä jotenkin vapaampi. Enemmän minä. Ehkä siksi, että kaikki on uusia tuttavuuksia, ei kenelläkään ole myöskään mitään ennakkoasenteita. 

Eh ja siis onhan täällä Irlannissa vaikka miten paljon kaikkea ihan pöljää ja ärsyttävää ja käsittämättömän omituista johon voin sitten joku toinen kerta pureutua :D Näinhän on tietysti kaikkialla. Suomi on ihan huippu paikka ja on tietysti mulle aivan superrakas, mutta toistaen itseäni, meidän perheelle tämä on ollut paras ratkaisu :)

Ajatuksia saapi heittää, lisäkysymyksiä, mitä vaan. Toivottavasti vastaus on tarpeeksi kattava :) 
Mä en tiedä miten tuolta anoppilasta käsin pääsen postittelemaan, mutta otan kameran mukaan eli joskos sitten jotain materiaalia saisin ainakin blogiin kasattua :)

19 comments:

  1. Huippua Sara, että sinulla on ollut mahdollisuus palata blogin pariin. Sinulla on hyvä tyyli kirjoittaa ja loistava asenne, jo pidempään lukeneena päätin vihdoin kommentoida kun aidosti ilahduin huomattuani blogisi taas päivittyneen. Blogitauko on ollut erittäin ymmärrettävä ja ainakin seurailen, vaikka kirjoittelisit harvakseltaankin. Erityisesti kiinnostaa tyyli- ja kauneusaiheet sekä rohkea asettuminen uuteen kulttuuriin\kotimaahan pienten lasten kanssa. Hauska asenteesi elämään välittyy aiheesta riippumatta ja on mielenkiintoista lukea sekä äitinä kiinnostavia lastenvaatejuttuja ja reseptejä, että naisena tyyli- ja kauneusjuttuja. Onnea uuteen kotiin!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi miten kannustava ja kiva kommentti :) kyllä mä tätä kirjoittelua niin tykkään tehdäkkin ja mielekkääksi sen tietysti tekee tällainen kiva palaute. Ihan turhaa selittelen hiljaisempia kausia, kun te fiksut lukijat ymmärrätte tilanteen. Samaa sillisalaattia siis tiedossa säännöllisen epäsäännöllisesti jatkossakin ;)

      Delete
  2. Hei Sara!

    Kiitos tästä. Tuli yhtäaikaa jotenkin haikea, mutta toisaalta hirmu iloinen olo puolestasi. Olet onnellinen siellä, mutta kaipaat rakkaitasi täällä. Kombinaatio, joka on ja pysyy, mutta jonka kanssa varmasti oppii elämään. :) Ainakin sinulla ja perheelläsi on kokemuksia eri maissa asumisesta ja siihen liittyvistä jutuista.

    On totta, että Helsingissä asuessanne unelmanne olisivat vaatineet muutoksia ja siellä Connemarassa ne taitaa olla helpommin ulottuvilla. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat tehdä suuria päätöksiä ja seisoa niiden takana tyytyväisenä. Tällä tarkoitan esimerkiksi juuri sinua. :)

    Hyvää viikonloppua anoppilassa!

    Hertta <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi Hertta, välillä mä mietin itsekkin, että enhän mä oikeasti ole näin rohkea? Miten mä tänne päädyin? Todellinen hyppäys pois mukavuusalueelta, mutta ihan oikeasti se on monella tavalla tehnyt hyvää. Ja tosiaan you win some and you loose some, onneksi perhe on aina perhe ja tuki ja turva vaikka ei nähtäisi aikoihin. Ja kaveritkin pysyvät elämässä somen avulla :)

      Delete
  3. Mua alkoi kiinnostamaan, että miten siellä tuetaan lasten kotona hoitamista? Täällä tosiaan kuuma peruna on se kotihoidontuen muutos, josta en ole innoissani, vaikka nuorimmainenkaan ei sitä enää saa. Oli kuitenkin hyvä, kun mummo pystyi kotihoidontuella hoitamaan, tulevassa mallissahan se ei sitten enää oliskaan mahdollista. Mahtavaa, että olette uskaltaneet mennä kohti omia unelmia. :) Ymmärrän varsin hyvin tuon sun mietteen tuosta vuorohoidosta vs kotihoito. Oon todella onnellinen, että mun vanhemmat on voineet hoitaa lapsia ja ovat saaneet siis enimmäkseen kaikki olla kotihoidossa ja pienimmäinen ei oo ollut päiväkodissa koskaan.
    Mukavaa, että blogi päivittyy taas! :)

    t. cadis

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo mä olen aika kauhuissani seurannut niitä Suomen uusia linjauksia :/ täällä siis työssäkäyvä puoliso voi saada verokevennyksiä tai siis kotona olevan puolison tax free credits (mä en ihan itsekkään koko hommelia tajua...). Päivähoitohan täällä on ihan tajukallista. Keskihinnalta n.30e päivä per lapsi. Toisaalta elinkustannukset on Helsinkiä halvemmat ja Liamin liksa sen verran parempi, että olemme tällä systeemillä about samatuloisia, kuin Suomessa.

      Delete
  4. Olipa mielenkiintoista lukea teidän perheen syitä muuttaa Irlantiin. Me muutimme tänne 13 vuotta sitten Englannista ja silloin meidän pojat olivat pieniä. Irlanti on näinä vuosina näyttänyt niin hyvät ja huonot puolensa. Lama koitteli meitäkin ja oli stressaavaa aikaa. Onneksi nyt ollaan menossa parempaan suuntaan. Toivonkin, että te löydätte oman kodin ja saatte elämäänne sellaista pysyvämpää arkea. Mikään ei ole niin stressaavaa kuin muuttaminen lasten kanssa!
    Minulta kysytään usein, että muuttaisinko takaisin Suomeen. Nyt sanoisin, että en. Lamavuosina olisin luultavasti ollut siihenkin valmis. Minulla on täällä paljon ystäviä, meille sopiva koti, työpaikka jne. Elämä ei ole täydellistä, mutta missä olisi.
    Ihmisten iloisuus, positiivisyys ja ystävällisyys tarttuu (kohta sinäkin puhua puluputat kuin paikalliset) ja osaan olla paljon rennompi ja stressaan vähemmän. Eikä maisemissakaan ole valittamista!
    Kunhan kevät koittaa ihan kunnolla parin viikon sisällä, niin sitten Irlanti on taas parhaimmillaan.

    Mukavaa viikonloppua anoppilassa ja pitäkää pipot tiukasti päässä. Täällä oli eilen todella kylmä viima ja muutama lumihiutalekkin satoi taivaalta. Luulin, että yöksi tulee pakkasta, mutta ei onneksi tullut. Mulla alkaa maanantaina työt pitkän sairasloman jälkeen ja olen suorastaan onnellinen!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hihi kyllä mä nytkin jo puhua kälätän ihan tarpeeksi, mutta tarkoitin sellasta tiedätkö pyynteetöntä avun tarjoamista. Vaikka tietysti mielelläni autan ihmisiä, unohdan siitä aina sanoa. Meille on auton hajotessa kaveri tarjonnut omansa lainaan ja vaikka mitä muuta superkilttiä ihan tuosta vaan. Mun mielestä on tosi hienoa miten Irlantilaiset myös tukevat hyväntekeväsiyyttä ja lähimäisiä ihan eri tavalla, kuin suomessa. Liikkistä, kun uutisissakin näiden myrskyjen aikaan käskettiin tsekkailemaan vanhoja ja sukulaisia ja naapureita. Ei kyllä samaa lausetta kuulisi Suomessa ikinä! No kyllähän sä nämä tiedätkin :)

      Täällä Westmeathissa on paaaaljon kylmempää, kuin Connemarassa. Kaunis auringonpaiste mutta viimaista. Tulisipa vain jo se kevät!

      Delete
  5. Meillä mies on ulkosuomalainen, mekin mietimme muuttoa miehen kotimaahan. Itse olen vaan niin arkajalka että ajatuskin pelottaa. Pitäisi vaan uskaltaa hypätä tuntemattomaan. Kiitos tästä postauksesta ♡

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä olin onneksi asunut aikaisemmin Dublinissa ja käynyt täällä niin monta kertaa, että ihan tuntemattomaan syöksyminen tämä ei onneksi ollut :) välillä kyllä oikeasti mietin, että miten me uskallettiin :D

      Delete
  6. Kiva oli lukea ja täysin ymmärrän ratkaisunne, vaikka eihän se minulle kuulu. :) Mutta kuitenkin tekisi mieli udella että meinaatteko nyt olla siellä vai vieläkö mahdollisesti muutatte Suomeen tai vaikkapa sinne ihanaan Brightoniin kun lapset kasvavat? :) Mun sisko asui Brightonissa 10v ja on kyllä ikävä sitä paikkaa kun en ole nyt pariin vuoteen siellä enää käynyt, kun pitkään kävin ainakin kahdesti vuodessa. Ja ihanat maisemat teillä siellä Irlannissa!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kyllä mä luulen, että täällä asumme lopun elämämme. Brightoniin muutetaan pitis, jos voitamme miljoonia lotossa. Näköala sinne rannalle ja merelle päin sielä olisi aika ihana ;D

      Delete
  7. Heippa,

    Oon lukenut sun blogia jo tovin aiemmin ja olikin mahtavaa nähdä, että oot aloittanu taas kirjoittelun. :)

    Meidän perheessä mies on ulkomaalainen, ja ensi vuonna suuret tuulet puhaltaa myös meillä kun tarkoitus on muuttaa Suomesta pois. Meidän esikoinen on teidän keskimmäisen ikäinen ja kuopus nyt vajaa 8kk.

    Tykkään sun kirjoitustyylistä ja teidän juttuja on ihana seurata. Pystyn niiiiin hyvin samaistumaan noihin ajatuksiisi muuttamisesta teidän perheen parhaaksi. :)

    Riina

    ReplyDelete
    Replies
    1. Moikka Riina ja paljon tsemppiä muutopuuhin. Rankkaahan tämä on monella tapaa ollut, mutta myös niin monella tavalla palkitsevaa. Täältä saa ehdottomasti sitten vertalaistukea, jos joki askarruttaa :)
      Kiva kun kommentoit muutenkin :)

      Delete
    2. Muuttopuuhat on vielä pitkässä puussa, mutta onneksi askel kerrallaan. Nyt kun ääneen uskalletaan jo puhua näistä aikeista, niin se jo saa aikaan paljon konkreettisemman olon. Kohta pitäis alkaa kaikki passit ja maassaololuvat järkkäileen jne. Paljon on hommaa, mutta niiin jännää. Arkihan se on missä tahansa sitä ollaan, ja se tulee vastaan ennemmin kuin huomaakaan. Meilläkin on takana yhdessä ja erikseen aikaisempia vuosia ulkomailla, joten tietää vähän mitä odotella. Mutta nyt onkin nää muksut, sehän se tästä jännää tekeekin!

      Delete
    3. Juu monesti olen itsekkin ajatellut, että miten sitä ennen vain keräsi kipsut ja kapsut ja matkalaukun ja muutti maasta toiseen? Lasten kanssa kaikki on miljoonakertaa haastavampaa niin monella tavalla. Onko teillä uudessa kotipaikassa tukiverkkoa?

      Delete
    4. Miehen perhe ja koko suku oikeestaan on siellä, joten tukiverkkoja löytyy. Tarkoitus ei kuitenkaan ole jäädä ihan siihen lähelle pysyvämmin asustamaan, mutta alkuun kylläkin. Ennen se oli kyllä niin yksinkertasta, tarvi vaan omaa napaansa miettiä. :) Nyt on näitä napoja vähän enempi. ;)

      Delete
  8. Onko teillä muuten lapset kaksikielisiä? Jos on, onko toinen kieli vahvempi? pärjääkö poikanne kielitaidollaan koulussa?

    ReplyDelete
  9. On kaksikielisiä ja esikoinen pärjää koulussa ihan hyvin. Koulun alkaessa suomi oli vielä vahvempi, mutta nyt englanti on alkanut ottamaan valtaa ja jotkut suomen sana unohtuvat. Keskimmäinen, uhmis, ei halua enää sanoa joitain sanoja suomeksi, vaikka se onkin vielä vahvempi kieli. Pienin ei vielä virka kuin 'kakka' :D

    ReplyDelete