26.9.13

VALMIINA SYNNYTYKSEEN?

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, ei viime viikkoina mielessä ole liikkunut paljoa muita asioita, kuin lähestyvä kolmas synnytys. Voin kertoa, että päivä päivältä minua jännittää aina vain enemmän ja enemmän. Jamesin nopea ja lopulta melkoisen raju synnytys on mielessä kristallin kirkkaana ja aika tosiaan ei ole sillä tavalla kullannut muistoja ettenkö tismalleen muistaisi miltä se supistuskipu ja erityisesti ponnistuskipu tuntuu.

Aloitetaan nyt kertomalla kuitenkin, että aikaisemman synnytykset ovat siis kohdallani sujuneet erittäin hyvin ja ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Ja kerroottakoon tähän perään myös se, että ei, en mielestäni ole äitinä taikka naisena, synnyttäjänä ketään toista parempi. Aina puhuttaessa synnytyksistä mielestäni oikeastaan tärkeintä on, että lopputuloksena on elävä vauva ja elävä äiti. Synnytykset ovat arvaamattomia tilanteita etukäteen - kenties siksi minua tällä kerralla jännittää erityisen paljon. Voiko kolmas kerta todella mennä yhtä hyvin kuin aikaisemmat? Synnytitpä sitten luomuna, lääkkeillä, leikkauksella taikka mitenpäin vain, synnytys on ihan mieletön juttu. Jokaikinen äiti ansaitsee siitä tunnustuksen.

Omalla kohdallani halu synnyttää "luomuna" oikeastaan alkoi jo kauan ennen tietoakaan lapsista. Epiduraali ajatuksena on kuvottanut minua ties miten kauan ja kun sitten odotin Fionnia, tuli sellainen olo, että hui olkoon en pysty mihinkään neuloihin ja toisekseen oma äitini ja molemmat isoäitini ja naiset kautta historian ovat synnyttäneet vauvoja ilman 'mitään', että 'kyllähän minäkin pystyn siihen'. Huvittavinta kyllä, en koe olevani mitenkään erityisen rohkea ihminen, mutta joku itsepäinen ajatus siinä taisi kyteä taustalla. 

Rupesin jo hyvissä ajoin raskauden puolenvälin tienoilla valmistautumaan synnytykseen lukemalla aiheesta kirjoja ja erityisesti Bebes info-sivuston koin todella tärkeäksi. Olin ihan ymmälläni, miksi missään neuvolassa, biologian tunneilla taikka perhevalmennuksessa ei selitetty kertaakaan synnytykseen normaalia fysiologista kulkua! Niin tai näin, käytit puudutteita tai et, tuon kropan tuntemuksen tiedon täytyisi ehdottomasti kuulua jokaisen naisen (ja miehen) yleissivistykseen.

Monet toki lähtevät synnyttämään ajatuksella, että kyllä ne kätilöt tietävät mitä tehdä ja ihan ok niinkin. Minäkin luotan ja arvostan kätilöitä aivan mielettömästi, mutta ei siinä tosiaan mitään menetä, jos tietää miten kropan omien hormoonien toiminta johdattelee synnytystä ja miten mikäkin vaihe synnytyksessä kenties saa käyttäytymään. Komplikaatioita tietenkin tapahtuu ja sellaisia asioita, mille ei vain voi mitään itse tehdä, mutta silti mielestäni on vain positiivista valmistautua synnytykseen niin paljon kuin mahdollista etukäteen.

Fionnin synnytys kesti yhteensä n. 20 tuntia. Ensimmäinen supistus tuli kahdelta yöllä. Ensin ne tulivat vartin välein ja siitä tuntien kuluessa tihentyen. Istuin ruokapöydän ääressä kutomassa ja supistusten kohdalla nousin ylös vähän kävelemään ympäri. Liam heräsi siinä kuuden maissa aamusta, kun supparit pistivät minut jo vähän puhisemaan ja kiroilemaan. Yritin lievittää tuntemuksia heiluttelemalla lantiota ja pyörittelemällä pyllyä jumppapallon päällä. Siinä reilun seitsemän aikoihin soitin synnärille ja sieltä käskettiin tulla paikalle, kun tekisi mieli jo nähdä synnärin ovet edessäni. Tuntui, että pärjäilen kotona ihan mukavasti vielä supistusten tullessa n. 5-4minuutin välein. Soitin kuitenkin vanhemmilleni, että valmistautuvat viemään meitä synnärille jossain parin tunnin kuluessa. No hehän olivatkin oven takana jo viiden minuutin päästä ja olivat ehdottomasti sitä mieltä, että parempi lähteä samoin tein. Hiukan ehkä sitten vasten tahtoani suostuin siihen, mikä osottautui itseasiassa loistavaksi ratkaisuksi, sillä pian sairaalaan tulomme jälkeen synnärille tuli koko päivän kestänyt sulku.

Sairaalassa olimme siis kello yhdeksän maissa ja pyysin päästä allashuoneeseen. 'Tilasin' myös paikalle säkkituolin, jumppapallon ja synnytysjakkaran. Naureskelin, että huone näyttää ihan temppuradalta. Meidän kätilö oli ihan mukava tyyppi, mutta jaksoi muistuttaa joka käänteessä, että on ihan ok jos muutan mieleni ja haluan lääkkeitä ja kalvot voitaisiin kyllä puhkaista. Ehkäpä juuri siksi sisuunnuin vielä lisää ja päätin pärjätä. Oikeastaan siinä vaiheessa olin jo keksinyt hyvän tavan pärjätä supistusten yli - Liam sai hinkata alaselkääni niin lujaa kuin suinkin kykeni. "Up,up,up,down,down,side,side...sivulleeeee".  Loppusynnytyksestä mies tosiaan tiesi termit myös jo suomeksi :) 

Kaikista kamalinta oli, kun jouduin n. 40 minuuttia makaamaan käyrillä, kun kenelläkään ei ollut aikaa tulla minua sieltä päästämään. Pystyasento ja liikkuminen synnytyksissä on ehdottomasti se minun juttuni. Luojan kiitos seuraavana vuoroon tullut kätilö oli heti kanssani loistavasti samalla aaltopituudellla ja sain käyttööni langattomat anturit sydänkäyriä varten. Moni ei varmasti edes tiedä sellaisia synnäreillä olevankaan ja onneksi osasin sellaisia itse pyytää. Toinen loistava avuntuoja selkähinkkauksen lisäksi oli oikein kuumalla vedellä täytetyt tippapussit. Niiden painaminen alavatsalle ja alaselälle supistuksen aikana ikäänkuin sysäsivät se supistuskivun pois. 

Altaassa suihkutin vettä täydellä paineella alavatsalle supistusten aikana ja lopulta ne lapsivedetkin sitten menivätkin sielä altaassa. Kello taisi olla jotain 18:30 paikkeilla.

Sitten minun täytyikin jo nousta altaasta, koska olin Strepto-b positiivinen ja minulle täytyi laittaa kanyyli ja antibioottitippa. Samaan aikaan, kun eräs nuori kandi yritti tuikkia kanyylia paikoilleen alkoi supistukset tullaa aivan jäätävällä syötöllä tiheästi ja kivuliaasti. Tuntui, että halkean, kuolen, en kestä enää. Karjuin ja kiroilin, mutta tiedättkö mitä? Muistin lukeneeni ihan viimeisten senttien avatuessa tulevan juuri tällaisen fiiliksen ja jotenkin ihmeellisesti Liamin kaulassa roikkuen tajusin, että tämä on ihan pian ohi. Justiinsa tästä fiiliksestä olin lukenut raskausaikana, se on ihan totta ja pääsen ponnistamaan ihan pian.

Olin toivonut saavani ponnistaa jakkaralta ja onneksi se siis kohdallani onnistui. En ihan heti kyennyt istuutumaan alas ja alkupuoliskon ponnistelinkin tärisevien jalkojeni varassa. Loputa sain laskeuduttua istumaan ja niin se Fionn sitten syntyi, vaikka luulin halkeavani kahteen palaan. Kello oli 20:02. Oli ihana, nojata siinä omaan mieheen ja tuntui, että hänkin oli mukana ponnistuksessa. Eikä onneksi nähnyt sitä alareksteriä koskaan :D

Ja vaikkakin synnytys kesti sen parisenkymmentä tuntia, hihittlin jälkeenpäin, että ainakin minulla oli aikaa totutella ajatukseen lapsen syntymästä :)

Siksipä en olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan voinut kuvitella sitä tahtia, mitä James sitten päätti tulla maailmaan. 

Lasketun päivän iltana klo 20:15 tuli ensimmäinen supistus. Vartin päästä toinen ja sitten vartin päästä taas toinen. En uskaltanut sanoa Liamille vielä mitään etteivät ne vain herkeäisi ja menin laittamaan F:n nukkumaan ja makoilin hänen vieressään kuulostellen hiukan jo tihentyneitä supistuksia. Kymmeneltä istuduin sen samaisen jumppapallon päälle (millä muuten istun justiinsa nytkin tätä näpyttelemässä ;) ) tietokoneelle ja samassa holahtivat lapsivedet. Hölmistyneenä totesin Liamille asian ja kerroin jo supistelleen vähän aikaa. Hän oli vähintään yhtä hölmistynyt, mutta vesien mentyä oli kai ilmeistä, että vuorokauden sisään toinen lapsi tulee syntymään. Koska tosiaan kuvittelin tarpeen lähteä synnärille vasta aamuyöstä aikaisintaan, laittelimme siinä sairaalakassiin viimeisiä tavaroita, liam katsoi samalla vähän futista, viikkasimme pyykkejä pois ja siivosimme tiskipöytää. Supistuksia tuli tasaisesti ehkä neljän minuutin välein, mutta ne kestivät vain siinä puolisen minuuttia ja hoituivat hyvin pienellä pyllyn pyörittelyllä ja lantion keinuttelulla. 

Siinä pikkusen vailla yhdeltä supistukset alkoivat sen verran kiristyä, että päätin suunnistaa palloineni suihkuun. Ja humps, yht'äkkiä niin kestettävät supistuksen alkoivatkin oikeasti sattumaan. Minulle tuli aika pakokauhuinen olo ja karjuin miehen soittamaan äitini paikalle. Soitin myös synnärille, mutta siitä puhelusta minulla ei edes ole mitään muistikuvaa. Jotenkin sain päälleni verkkarit ja topin ja kahta kylmäkallea alavatsalleni painaen menin ulos odottelemaan taksia. Pakkastakin oli vissiin parisen astetta ja mietin vain voisinkohan hypätä hankeen tai jotakin - kipu oli todella, todella kovaa ja supistuksia tuli tiheästi. Kiroilin ja vannoin ottavani minkä tahansa tropin he ehtisivät minulle sairaallassa heti tuikkaamaan. 

Niin, en tosiaan voinut kuvitellakkaan, että tässä vaiheessa avauduin jo niitä vihoviimeisiä senttejä. Pakokauhu kuului asiaan :)

Taksi saapui meidän pihalle 01:30. Taksimatkalla aloin jo tuntea ponnistuksen tarvetta ja lähinnä vain karjuin ja kiroilin. Sekin on muuten oivallinen tapa auttaa supistuskipua :D Sairaalan ovelle saavuimme 01:40 ja jotenkin selvisin synnytysosastolle. Kätilöt ohjasivat minut ensimmäiseen huoneeseen ja sain ruveta heti ponnistamaan. Jakkaraa ei siinä hötäkässä enää ehditty hakea, mutta sain sentään olla polvillani ja kahden-kolmen ponnistuksen tuloksena saapui maailmaan James. Klo oli 01:48.

Eli kyllä - ehdimme olla sairaalassa ruhtinaalliset 8 minuuttia. Synnytyshän sinänsä meni taas täydellisen nappiin, jos vain olisin tajunnut, että se etenee niin nopeaa vauhtia. Päällimmäisenä lähinnä mielessä on vain tuon viimeisen tunnin pakokauhu. 

Ja tästä nyt sitten näiden kokemusten pohjalta pitäisi valmistautua tähän kolmanteen koitokseen, huh! Useammalta taholta olen nyt kuullut, että supistuksiin minun tuli reagoida mahdollisimman ripeästi. Sairaalaan on tällä kertaa n. puolet enemmän matkaa eli noin parisenkymmentä minuuttia. Haluaisin olla kotona mahdollisimman pitkään (jos tässä nyt voi sellaista määrettä, kuin pitkään tullakkaan) ja pelkään, että liian aikaisin lähdettäessä supistukset laantuvat automatkalla. Toisaalta tuon viimeisen vaiheen haluan ehdottomasti tälläkertaa kokea siellä paikassa, missä vauva tulee syntymään enkä missään nimessä kotipihalla. Olen yhä edelleen motivoitunut synnyttämään ilman varsinaista kivunlievitystä, joskin se kipu tosiaan on eeeerittäin vahvasti muistissani. Toisaalta mahdollinen erittäin nopea synnytys auttaa ajatuksena sillä tasolla, että kipu ei tule olemaan kovin pitkäkestoista. Oli miten oli, synnytyskipu on aivan infernaalisen kamalaa - siitä ei pääse mihinkään :D Varsinkin se ponnistusvaihe. Oh my god! Toisille se on helpottavampi ja helpompi vaihe, mutta minä taas ulisen ja kitisen "ei en osaa, en halua". Ihme kyllä, Jamesia synnyttäessä muistin niiden kaikkien jenkkihapatussarjojen ponnistusohjeen, että leuka rintakehään, kun ponnistan ja se oikeasti auttoi! Samaa metodia siis tälläkin kertaa? 

Sen olen yrittänyt nyt tehdä, samoin kuin aikaisemmillakin kerroilla, että viimeisimmät viikot olen maannut lähinnä vain vasemmalla kyljellä ja yrittänyt välttää sohvallaröhnötysasentoa, että vauva olisi mahdollisimman optimaalisessa asennossa synnytystä ajatellen (sielä bebesinfossa on tähän hyviä vinkkejä). Ja myös vadelmalehtiteetä olen hörppinyt iltaisin vahvistamaan kohtua. Sairaalakassin sisältö pitäisi kyllä nyt heittää kasaan kuiteskin asap. Huomenna tulee täyteen 37+0 (!!!).

Jorvin sairaalassa, mihin nyt todennäköisesti olemme suunnistamassa, on mahdollisesti mahdollista myös synnyttää veteen. Se ajatus tuntuu aivan mielettömältä ja olenkin kirjoittanut pieneen synnytystoivelappuseeni, että jos sen yrittäminen on mahdollista, olisin erittäin, erittäin kiinnostunut. Muuten listalle on päässeet toiveet saada olla taasen pystyasennossa, langattomat sydänkäyräseurannat,  ponnistus jakkaralta taikka muussa pystyasennossa (jos tuo vesijuttu ei onnistu), saada kiroilla ja huutaa mielin määrin ha ha :D 

Ja nyt sitten vain odotellaan, mitä tuleman pitää. Päivä päivältä jännittää enemmän ja enemmän. Aika tosiaan tuntuu käyvän vähiin ja vaikka mitään "syntyispä se jo"-oloa ei todellakaan ole. Silittelen masua ja nautin tästä pallosta kaikkineen kipuineen ja kolotuksinen. Nämä ovat nyt viimeiset viikot ja päivät, kun olen enää ikinä raskaana. Ihan hirmuisen haikeaa! Ajatus synntyksen käynnistymisestä ihan liikuttaa - sitten raskaus on ohi, mutta pääsemme ihan pian kohtaamaan uuden perheenjäsenen. Meidän oman tyttären (jos hänelle ei tässä mitään jänniä ulokkeita ole ehtinyt kasvamaan...).

***

Oho, tulipas tästä piiiitkä kirjoitus! Kukahan jaksoi lukea loppuun?!
Mutta teki kyllä hyvää kirjoittaa koko juttu ja mielessä velloneita ajatuksia.
Olin ajatellut jotain kuviakin tähän kehitellä, mutta eipä nyt tosiaan tule mieleen miten tällaista oikein voisi kuvittaa. Kenties olisi pitänyt ikuistaa tämä minun uskollinen vihreä jumppapalloni. Jokaisen euron väärti :D

Toivottavasti kaikki tosiaan tajuavat, että nämä ovat vain minun näkökulmastani kirjoitettuja juttuja ja en missään nimessä tuomitse toista lähestymistapaa näihin synnytysjuttuihin. Erilaisille ihmisille sopivat erilaiset jutut ja kuten alussa mainitsinkin, eiköhän se lopputulos ole niin tai näin se kaikista tärkein asia <3

Jep, mutta nyt nukkumaan ja oikein hauskaa illanjatkoa kaikille, Sara xxx

26 comments:

  1. Jaksoin lukea loppuun :) Toisten synnytyskertomuksia on mielenkiintoista lukea. Mulla oli esikoisn kohdalla kova aikomus ihan luomusynnytyksen ilman laaketieteellisia kivunlievityksia, mutta roikuin ilokaasussa ponnistusvaiheeseen saakka. Talla kertaa suunniteilla on aitiysjoogassa hengitysharjottelu ja myos hypnosynnytyksen harjottelu. Mutta sitahan ei loppuunsa tieda, millanen synnytyksesta tulee. Ainakin toivoisin, etta sita yli 30 tuntia lyhyempi!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mäkin jaksaisin lukea ja jutella synnytyksistä ihan loputtomiin! Ilokaasua mä en uskaltanut kokeilla, kun mulla oli F:ää synnyttäessä muutenkin vähän sellainen etova olo, minkä pelkäsin kaasun kanssa pahenevan.

      Äitysjooga kuulostaa tosi ihanalle - olispa mullakin ollut sellaiseen mahdollisuus :) Ja eiköhän se kakkonen tule hiukka nopeammin, varo vaan :D

      Delete
  2. Ihana kirjoitus ja jaksoin lukea! Ihan liikutus valtasi mielen kun ajatukset palasi omaan vähän traumaattiseenkin synnykseen. Tuo luomusynnytys vaikuttaa tosi kiehtovalta ajatukselta ja todella varteenotettava vaihtoehto tulevaisuudessa. (kun ei niistä lääkkeellisistä avuista viimeksikään ehtinyt juuri "nauttia" :D ) /Bianca**

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiva, että tykkäsit :)

      Kannattaa tosiaan ainakin selvitellä etukäteen, miten kaikki toimii ja jaksaa vain uskoa itseensä. Voi olla hyvinkin eheyttävä kokemus traumaattisen synnytyksen jälkeen. Mutta pelkopolille kannattaa varmasti mennä jutskailemaan - mä olin jo näissä hermostuneisuuksissani miettimässä sitäkin vaihtoehtoa, vaikka mitään varsinaista draamaa ei siis taustalla ole.

      Delete
  3. Kyllä se voi käy samaan tapaan helposti.. Mulla oli tällä kertaa hetki enemmän aikaa kun nuo kaksihan ovat tulleet tuolla sun toisen tavalla, eka just samaan tapaan ihmeessä sairaalaan kiireessä takapenkillä sinnitellen, ja toista osattiin sitten mennä jo ajoissa (sen kaksi tuntia, että tuo streptotippakin ehdittiin saada) sairaalaan oottamaan tulevaksi. Mun on parasta olla sairaalassa ja paikoillani valmiina sillon kun vedet menee :D tällä kertaa jouduin makoilemaan kun herra päätti heti mennessä käyrällä tiputtaa ääniänsä ja kukaan ei ehtinyt tulla kertomaan et saa liikkua, siks luulen että kesti töllä kertaa vesistö sen kymmenisen minsaa että herra tuli maailmaan. Tälläkin kertaa lähdin kotoa ennenkö oikeastaan olisi musta tarvinut ja yhtä "helpolla" pääsin etenemään jos en helpommallakin vaikka pelotti ettei menis yhtään putkeen ja kuinka kipeä tulisin olemaan kun en tosiaan saanut ensin liikkua ja olen tuota heijaikua kanssa tottunut helpotukseksi olooni tekemään.
    Toivotaan että sulle käy samoin ja pääset omaan kroppaasi luottaen homman taas hoitamaan :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tämä kommentti tsemmasi oikeasti tosi paljon! Kyllä mäkin yritän lähteä vaan sitten ajoissa ja mielummin kävelen vaikka sairaalan rappusia pitääkseni synnytystä yllä. Se taksimatka oli jotain n iin hirvittävää, vaikka nyt jo vähän naurattaakin. Ei kiitos silti uudestaan :D

      Delete
  4. Ihana postaus! Todellakin jaksoin lukea :) Aika sissi olet kun olet luomuna synnyttänyt! Itellänikin se oli haaveena, mutta perusteet olivat itsellenikin hatarat, täytyy myöntää että salaa mielessäni ajattelin sen tekevän musta jotenkin "paremman" jos kestän sen kivun ilman lääkkeitä... En ottanut synnytyksen vaiheista, kivun laadusta yms. selvää etukäteen vaan menin asenteella "luotan kätilöihin 100 %" - kipuhan yllättikin sitten täysin ja nopeasti pyysin epiduraalin :D Nyt ajattelen samoin kuin sinä: tärkeintä synnytyksessä on lopputuloksena elävä vauva ja elävä äiti. Mulla jäi synnytyksestä tosi hyvä fiilis ja luultavasti pyydän mahdollisessa tulevassa synntyksessäkin epiduraalin - tai ainakin perehdyn huolella, mitä mikäkin kipu tarkoittaa ja mitä missäkin vaiheessa tapahtuu. ;)

    Paljon tsemppiä sinulle! Ihana lukea näitä odotusjuttuja, oma esikoistyttäremme syntyi 1.9. Pienet tytöt on niin söppänöitä :)

    T. Hiljainen lukijasi takavasemmalta

    ReplyDelete
    Replies
    1. Aika moni kätilö mullekkin sanoi, että ns. luomusynnytykseen täytyy 'potilaan' olla itse erittäin motivoitunut ja perehtynyt. Ja onhan se synnytyskipu herranjestas jotain aivan erilaista mihin voisi ikinä varautua!

      Mulle ei tosiaan tullut sellaista 'parempi äiti' oloa, mutta kuitenkin sellainen mieletön maratoonin voittaja-olo! Halusin kertoa kaikille, mitä olin tehnyt, koska se suoritus tuntui niin uskomattomalta - varmaan jotkut mega endofiinit jylläsi :D Mutta sitten taas halusin pitää suuni kiinni, etten vaikuttaisi jotenkin ylimieliseltä. Itseasiassa äitien keskuudessa on yllättävän vaikeaa avata suunsa ja sanoa, ettei käyttänyt mitään lääkkeitä. Ihan just kun sitten yrittäisi päteä tai jotakin....

      Oli miten oli, olen kuullut tosi monelta hyviä kokemuksia justiinsa nappiin menneestä epiduraalista ja uskon, että sekin on varmasti monelle just hyvä vaihtoehto :)

      Niin ja onnea vielä pienokaisesta <3 ja kivaa kun kommentoit :)

      Delete
  5. Hyvä teksti, pisti hihityttämään tuo lopun "ellei sille jotain ulokkeita ole ehtinyt kasvaa"-juttu.. Meillekin pitäis pienen tytön tulla jouluna, joten samaa toivon! Tsemppiä vikoille viikoille!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kyllä sitä aina vain epäilee, vaikka kahdessa eri ultrassa yhteensä kolme eri henkilöä on tyttöä veikannut :D Ostin kyllä tänään vielä yhden pikkuruisen mekon, että en sitten tiedä mitä sillekkin tehdä, jos pojaksi osoittautuu :D

      Delete
  6. Minäkin jaksoin lukea, synnytystarinoissa on jotakin kiehtovaa :)
    Minun ensimmäinen synnytysvoli käynnistetty ja eteni lopulta niin nopeasti, etten ehtinyt saada lievityksiä. Toisen synnytyksen halusin hoitaa myös ilman lääkkeitä ja tutustuin hypnosynnytykseen ja just siihen fysiikkaan ja valmistauduin. Miehelle ajatus oli jotenkin kauhistuttava, mutta hienosti oli mukana kuitenkin. Mun toinen synnytys oli ajallisesti yhtä nopea, mutta fiilikseltään rauhallinen, suorastaan seesteinen. Mulle onkin tullut välillä synnytysikävä :)

    Mari

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä toivoisin tälle synnytykselle ehkä justiinsa eniten sellaista rauhallista tunnelmaa, mikä F:n synnytyksessä oikeastaan oli. Luotan kyllä omaan kehooni, mutta toivon myös osaavani sitä lukea oikealla tavalla ja lähteä sairaalaan, kun on sille sopivin kolo. Mun mies on myöskin aina ollut ihanasti tukemassa ja ehkä suurin kohtelijaisuus ikinä oli, kun hän sanoi, että hänestä on vain niin upeaa katsella, kun minä synnytän. Ei sitä ole oikein ikinä osannut siltä kannalta edes ajatellakkaan :)

      Delete
  7. Minua on myös ruvennut mietityttämään lähestyvä synnytys, jotenkin sitä vertaa koko ajan siihen yhteen ja ainoaan esikoisen neljätoistatuntiseen synnytykseen jossa ehdin jo ennen synnytyksen ajan laskua kärvistellä tunteja jo kotona supistuksissani mutta silti vähän jännittää, erityisesti se sairaalaan siirtyminen, toinen synnytys kun voi kestoltaan olla puolet lyhkäisempi kuin esikoisen synnytys. Minua on juurikin ruvennut jännittämään tuo, että jos kestänkin kipua liiankin hyvin enkä huomaa, että olen avautunut jo ihan viime sentteihin kotona ja lähtö tapahtuukin kiireellä, entäpä se esikoisen hoitaja, suoraan sanottuna en luota pätkääkään miehen siskoon joka asuu lähimpänä, satavarmana hän ei vastaa tosipaikan tullen puhelimeensa jos tulee kiire lähtö yöllä ja sitten paikalle pitää hälyyttää äitini puolen tunnin ajomatkan päästä ja jos mies ei ehdikkään lähtemään samaan aikaan synnärille vaan joutuu jäämään esikoisen kanssa kotiin ja minun on lähdettävä taksilla yksin.
    Ainut pelastus tähän kerkeämiseen on se, että taksi painaa yöllä talla pohjassa varmasti sairaalalle viidessä minuutissa ja päivälläkään sinne ei mene kuin kymmenisen minuuttia meiltä.

    Mutta muuten synnytys ei pelota kipuineen ym. mennään sillä mitä annetaan, esikoisesta sain epiduraalin ja sen otan nytkin jos tuntuu, että tarvitsen kivunlievitystä. Esikoisen synnytys oli pitkä mutta kuitenkin suht helppo, olin nopeasti hyvissä voimissani ja synnytyksestäkään ei jäänyt mitään suurempia traumoja. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Se on kuulemma jo toisella kerralla erittäin yleistä, että ne kivuttomammatkin supparit availevat paikkoja jo vaikka kuinka. Mä olen nyt miettinyt, että pitää melkein soittaa mun vanhemmat paikalle jo siitä ensimmäisestä supistuksesta, vaikka ei sitten heti tulisi lähdettyäkään.

      Tosi kiva juttu kuulla, että sullakin on mennyt se epiduraali ihan nappiin ja hyvät muistot ensimmäisestä synnytyksestä. Varmasti paljon helpompi ja luottavaisempi olo kaikin puolin lähteä synnyttämään :) Saas nähdä kumpi meistä ehtii ensin ;)

      Delete
  8. tsemppiä Sara! mutta tosiaan, lähtekää mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään. nopeasta Maista johtuen tajusin lähteä ajoissa (nopeaa) Minttua vääntämään, vaikka meno oli ihan lekkeriä vielä siinä vaiheessa. viimeisen tunnin rytinä on kuitenkin sellaista hard corea, että se on paljon kivempi ottaa vastaan sairaalassa valmiusasemissa :)

    onnea synnytykseen ja kyllä sä siitä taas selviät! kovasti haleja täältä!

    ReplyDelete
    Replies
    1. iik, joo - pakko lähteä :D ehkä mä sitten mielummin tarvon sielä jorvin metsissä sairaalaan läheisyydessä etsien niitä supistuksia, kun kärvistelen kotona :D ja kiitos tsempeistä <3

      Delete
  9. Tuosta lähtemisestä: meillä oli kotona niin ihana tunnelma (uudenvuoden aattoyö) ja supistukset ei tuntuneet ollenkaan pahoilta, joten en ollut ollenkaan lähdössä vielä sairaalaan. Mutta ystäväni, joka tuli esikoisen luo ja sattumoisin opiskelee kätilöksi, katteli mun puhinaa ja laulamista hetken ja totesi että nyt varmaan kannattaa lähteä :) Päästiin heti saliin ja parin tunnin päästä oli poikanen rinnalla. Eli ei mikään kiire ollut vielä, mutta ehkä siksi se rauhallinen fiilis säilyi :)

    Maro

    ReplyDelete
  10. Replies
    1. Ah tuollaista rauhallista tunnelmaa mäkin niin toivon. Kumpa me tajuttaisiin lähteä ajoissa ja pääsisin sinne altaaseen :)

      Delete
  11. Kiitos tästä! :) Aika vauhdilla olette menneet viimeksi, mitähän taksikuski on mahtanut tuumia. :D
    Mulla on nyt alkavalla viikolla synnytystapa-arvio, saa nähdä mitä siellä sanotaan. :-/ Näitä toisten kertomuksia on todellakin kiehtova lukea, voi kun olisi itselläkin mennyt noin hienosti. Sä olet kyllä aika sissi! :) Synnytysasiat kyllä pyörii mielessä päivittäin. Elämme jännittäviä aikoja :))))

    ReplyDelete
    Replies
    1. He he se taksikuski oli sellainen 20v. kundi. Tokaa päivää ajossa ikinä ja ei edes tiennyt missä NKL on :D :D Se oli ihan paniikissa varsinkin, kun mä huusin sielä takapenkillä kuin hyeena :D

      Jännittäviä aikoja tässä elellään tosissaan! Saas nähdä kumpi ehtii synnyttämään ensin ja mä sydämestäni toivon, että saat tästä sellaisen eheyttävän ihanan synnytyskokemuksen :)

      Delete
  12. Oli kiva lukea sun synnytyskertomuksesi! Nostan hattua luomuna synnyttämisestä, musta ei siihen olis. ;) Tosin esikoisen kohdalla sain epiduraalin vasta ollessani jotain 8cm auki, eikä se enää ehtinyt kunnolla vaikuttaa. En tiennyt mihin ponnistaa, kesti melkein tunnin, oli aivan kauheaa!! Tokan synnytys meni sitten taas oikein "mukavasti". Kivunlievitys meni nappiin, tunsin olevani koko synnytyksen ajan kartalla siitä, mitä tapahtuu ja vikat sentit avauduin vauhdilla, pari ponnistusta ja tunsin miten pitää ponnistaa. Ennen kaikkea koin synnytyksen olevan hallinnassani. Ja sattui aivan ihana kätilökin. :) Ja iso kiitos siitä, että koin synnytyksen olevan hallinnassani, kuuluu itse asiassa Sara sinulle! Nimittäin puhuit tuosta bebesin sivustosta aiemminkin, varmaan Jamesin syntymän tienoilla (meidän lapset on saman ikäiset), ja luin ne sivustot silloin, ja koen että siitä oli tosi paljon apua, kun tiesi synnytyksen vaiheet ja siihen liittyvät tuntemukset jne.

    Eli kiitos sinulle ja paljon onnea tulevaan synnytykseen!! :)

    (p.s. Kaverilla ainakin oli eka hitaampi synnytys, mutta pari seuraavaa oli tuollaisia syöksytapauksia, joten kannattaa varmasti mennä ajoissa sairaalaan tällä kertaa! :) )

    Emmi

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi ihana kuulla, että mun vinkistä on ollut apua! Nuo bebesin sivut on todella kattavat ja samalla kuitenkin mielestäni järkevät ettei ketään usuteta mihinkään. mä luulen, että synnytyksiin liittyen se kontrollin menettäminen tuntuu kaikista hirveimmälle, jos ei yhtään tiedä mitä tapahtuu. jopa minulla kävi siis Jamesin kanssa niin, vaikka alkuun menikin todella ihanasti ja rauhallisesti oman kehon tuntien. yritän tällä kertaa kuulostella sitä siis vielä tarkemmin ja toivon selviäväni ilamn sitä kaoottista oloa, vaikka vauva tulisikin pikavauhtia. Iiik, pian se nähdään!

      Kiitos taas ihanasta kommentista Emmi!

      Delete
    2. Heh, ekaa kertaa ikinä kommentoin, joku toinen Emmi ilmeisesti aikaisemmin kyseessä. ;)

      Delete
  13. Heippa! Jaksoin lukea tekstis, todella mielenkiintoinen ja kiehtova kertomus :) Nostan myös hattua sinulle luomuna synnyttämisestä! Itsekkin jännitän tulevaa synnytystä (la. 5.11)... haluaisin myös synnyttää luomuna mutta en tiedä antaako kipukynnys periksi... ellei synnytys etene sitten niin vauhdilla ettei mitään keritä antamaan.
    Tsemppiä loppuraskauteen ♥

    -Stina-

    http://stinasbabyblog.blogspot.fi/

    ReplyDelete
    Replies
    1. Sullakaan ei ole enää pitkä matka, tsemppiä! Ehdottomasti kannattaa lueskella noista eri rentoutuskeinoista, äänen käyttämisestä leuan rentouttamiseen (yhteydessä lantioon ja synnytyskanavaan) ja sellaisiin itselle sopiviin keinoihin päästä niiden supistusten yli. Mulle auttoi tosi paljon sellainen mielikuvaharjoittelu, että jokainen supistus oli kuin vuoren nyppylä, minkä yli mun piti kiivetä. Jotenkin sen kivun kovimman harjanteen yli aina pääsi melkein tahdonvoimalla ja sitten seuraavan ja seuraavan ja seuraavan :) hurjasti voimia koitokseen!

      Delete