5.4.13

YKSIN KOLMISIN.

Yksi asia on pyörinyt mun mielessä useastikkin. Olen miettinyt miten siitä oikeastaan voisi kirjoittaa, koska aihe on ehkä vähän arka, osittain vähän surullinen ja ehkäpä myös vähän nolo.

Kyse on nimittäin yksinäisyydestä.

Kotiäiteys voi mielestäni olla välillä todella yksinäistä hommaa. Tai no toisen lapsen myötä se oikeastaan vasta ollut minun tapauksessani.

F:n syntyessä meillä oli sosiaalista elämää vaikka kuinka. Oli helppoa kahvitella kaupungilla muiden äitien kanssa parikin kertaa viikossa ja oman lähiön perhevalmennuskavereiden kanssa nähtiin melkein päivittäin. Seuraa piisasi niin mukavasti, että välillä piti ihan pitää kotipäiviä.

Sitten vauvat täyttivät vuoden ja lähes kaikki kaverit suuntasivat takaisin töihin. Minä myös pyörähdin sen puolisen vuotta töissä kunnes jäin äityslomalle hiukan ennen J:n syntymää.

Pelkäsin jo oikeastaan etukäteen, että löydänköhän kodin läheltä yhtään kaveria, kun kaikki omat kaverit tosiaan olivat töissä eikä muilla ollut pikkukakkosta tiedossa.

Aloitin vissiin lastenteon aikasen nuorena, sillä suurinosa koulukavereistani vasta lopettelevat opiskeluja taikka luovat uraa :)

No kuitenkin. Pikkuhiljaa huomasinkin ettei lähiössämme oikein tunnu olevan kovin montaa kotiäitiä. Tai ainakaan sellaista kenellä olisi about saman ikäisiä lapsia. Puhumattakaan samansuuntaisesta ajatusmaailmasta. Esikoisen ollessa ainokainen oli jotenkin helpompi kaveerata kenen tahansa toisen äidin kanssa, mutta nyt tavallaan tuntuu, että olisi kiva että olisi muutakin yhteistä.

Kakkapyllyistä sun muista kun on kerta tullut reilu kolmisen vuotta puhuttu taukoamatta, nyt tuntuu minusta ainakin siltä, että olen aika paljon muutakin kuin vain lasteni äiti. Vähän töksähtävästi sanottu, mutta ehkäpä joku ymmärtää, mitä ajan takaa.

Kaipaan myös sellaista yhteisöllisyyttä, että laitettaisiin vaikka lounasta yhdessä tai kaikki kaitsee kaikkien lapsia. Olisi helppo piipahtaa vain kaffille tai tehdä jotain suurisuuntaisempiakin suunnitelmia.

Tietenkin tunnen lähiössämme esim. F:n kerhojavereiden äitejä, joiden kanssa on mukava turista se muutama minuutti hakiessa muksuja, mutta tuntuu välillä vähän siltä, että kaikki puistotutut naamat silti aina vain katoavat omille tahoilleen samalla tavalla, kuin minä liukenen paikalta.

Olen oikeasti aikasen sosiaalinen tyyppi ja tutustun uusiin ihmisiin yleensä helposti. Kun vauhtiin pääsen, ei höpöttelystä tahdo tulla loppua. Mutta tämän tilanteen huomaan, että pinnan alla kytevä ujous nostaa päätään. Välillä tuntuu jopa etten oikein uskalla olla oma itseni ja mietin tuliko nyt taas hölötettyä ummet ja lammet ihan tyhmiä juttuja? Olenkohan mä se "ärsyttävä" äiti?

Ja sitten toisinaan on niin ettei mailla halmeilla ole ketään muuta. Me kökitään puistossa lasten kanssa kolmisin. Huomaan, että Fionnkin kaipaisi ei-kerhopäivinä enemmän kavereita. Heikkona hetkenä mietin olisikohan meillä oikeasti parempi, jos minä olisin töissä ja lapset tarhassa?

Ei. Kyllä mä silti olen sitä mieltä, että haluan ehdottomasti olla lasten kanssa kotona nyt kun he ovat pieniä.

On mulla kyllä sellainen ihana ryhmä vertalaistukea, keiden kanssa tavattiin, kun odoteltiin esikoisia. Jutut jatkuu vielä tänäkin päivänä facebookissa omassa ryhmässämme ja tapailemme säännöllisen epäsäännöllisesti. Nuo tapaamiset ovat oikea henkireikä. Olemme nyt tosiaan tunteneet jo sen verran kauan, että kaikkien kanssa on rento olla ja kaikki tulee toimeen, vaikka meitä on reilu kymmenen naista. Harmi vain asumme kaikki aikalailla eripuolilla pääkaupunkiseutua ja meillä kun ei ole autoa tapaamisiaan pääseminen ihan toiselle puolelle kaupunkia vie välillä reippaasti yli tunnin. Kyllä me silti aika usein lähdetään mukaan :)

Oikeastaan on ollut aika ihana olla tässä mun vanhempien luona asumassa, sillä niinä Liamin överipitkinä kokopäivän työvuoroina on silti löytynyt toinen aikuinen kenen kanssa jutella. Tosin jos omassa puistossa on vain lähinnä hyvänpäivän tuttuja, täällä lähipuistossa tunnen tasan nolla ihmistä :D Mikä vielä pahempi, alueen äideillä tuntuu olevan erittäin tiivis oma kuppikuntansa johon on aika vaikea saada mitään kontaktia.

Mut juu. Kotiäiteys voi olla yksinäistä, sillä kyllä se seura ja vertalaistuki vai ovat niin tärkeitä. Enkä usko, että olen ainoa, kuka tämän asian kanssa painiskelee.

Itseasiassa useinkin juuri puistossa saattaa olla hyvinkin muutamakin äiti lapsineen, ketkä saattavat ujosti kenties hymyillä toisilleen, kun lapset ottavat kontaktia toisiinsa tai puhuvat lasten kautta "älä ota pojan kädestä lapiota, Tarmo", "te voitte keinua tytön kanssa yhdessä" jne. Mutta eivät uskalla sitten keskenänsä avata keskustelua.

Huh, tällaisia juttuja on aina aika pelottavaa julkaista, mutta ehkäpä sielä löytyy kohtalotovereita?

30 comments:

  1. Kotiäidin yksinäisyys on hyvin tuttu tunne. Silloin kun vielä olin kotona, tuntui usein hyvin yksinäiseltä. Kaipasin aikuiskontakteja. Varsinkin täällä maalla kontaktien muodostaminen oli vaikeaa, koska ei täällä edes ole mitään leikkipuistoja, joissa näkisi ihmisiä. Tuntui myös, etten ollut kaksosteni kanssa tervetullut. Heistä oli liikaa vaivaa muille ilmeisesti. Ihmiset ottivat minuun kontaktia vain kauhistelemalla, että kyllä varmaan on kauheeta kun on kaksoset. Lapseni olivat kuin sirkuseläimiä, joita tultiin kummastelemaan. Lopulta en enää edes viitsinyt lähteä paljon minnekään, kun en jaksanut sitä loputonta taivastelua. Ja olihan kahden pienen kanssa lähteminen aina melkoinen härdelli.
    Tulipas pitkä vuodatus :) Jossain vaiheessa pelkkä äitinä oleminen ei tosiaan enää riitä. Silloin se yksinäisyys taitaa olla pahimmillaan. Toivottavasti löydät kavereita arkeasi jakamaan.

    ReplyDelete
    Replies
    1. uh, voin vain kuvitella tuon kaksosjutun. Ja itseasiassa olen kuullutkin. moniklopwrheiden äideiltä, että vain toinen kaksosten äiti todella tajuaa kaikki jutut.

      Samanlaista luimistelua mä olen kokenut sen suhteen esim. että meillä käytetään kestovaippoja ja kun Fionn sormiruokaili. Ne oli vain meidän valintoja, mutta jotkut esim. perhekahvilassa tuntuivat vieroksucan meitä tuollaisten pikkujuttujen takia.

      Meillä kyllä varmaan vaikuttaa tuo miehen epäsäännöllinen vuorotyökin, kun ne perheen yhteiset vapaapäivät on yleensä viikolla. En siis yleensä edes ole ma-pe puistossa päivystämässä välttämättä.

      Delete
  2. Tää voisi hyvin olla mun kirjoittama, ihan sanasta sanaan paitsi että meillä se toinen on vasta tulossa. NIIN tuttua etenkin toi että vilkuillaan kulmien alta ja vähän ujosti hymyillään, mutta sitten piiloudutaan johonkin aurinkolasien taakse. Tai jos jotain erehdytään juttelemaankin, niin se on aina vaan sitä samaa: "minkäs ikäinen hän on?" "aijaa, melkeen saman ikäisiä" ja sitten keskustelu päättyy siihen ja tulee sellainen awkward moment kun yrittää miettiä päänsä puhki että haluaako toi nyt jutella mun kanssa vai ei...
    Niin ja mäkin kaipaan kaikkein eniten sellaista, että voisi vaan leipoa pullat, heittää ne laukkuun ja mennä kaverin luokse kahville. Siellä sitten lapset viihdyttäisi toisiaan ja me äidit toisiamme.

    ReplyDelete
    Replies
    1. ihanaa kuulla, etten ole ainut! Kai se on niin epäsuomalaistakin vain ehdottaa tuikituntemattomille, että tulkaas meille kahville. On täällä Helsingissä sellaisiakin keskittymiä, missä mä tiedän olevan paljon yhteisöllisempää, mutta ehkä se just vaatii niitä samanhenkisiä ihmisiä. Täällä meilläin varsinkin on paljon pph:ta ja he ovat sitten aivan oma genrensä :D

      Delete
    2. joo onhan niitä yhtiesöllisempiä alueita myös, mutta tää Töölö ei ainakaan sellainen ole :D Ja täällä on ongelmana sekin, että puistoissa hengailevista ihmisistä tosi moni paljastuukin lastenhoitajaksi eikä äidiksi. Ja sitten on tosi paljon sellaisia +35 äitejä myös. Hankalaa hankalaa.

      Delete
  3. Samat fiilikset täällä, kuinka mukavaa olisikaan kutsua mammakaverit kotiin missä ei tarvitsisi myöskään rajoittaa niin paljon lapsen tekemisiä ja sotkun suhteen ei olisi niin väliä..kuten esim. kahviloissa. Tuota edellistä +35- kommenttiä en ihan ymmärtänyt, kun mielestäni on rikkaus ja kivaa kun on teiniäidit ja varttuneemmat mammat saman hiekkalaatikon ympärillä. Erilaiset elämäntarinat kiehtoo:)

    ReplyDelete
  4. /Bianca** unohtui viestin lopusta :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. no niinpä! kaikki lapsiperheiden kodit on yöleensä niin ihanteellisen lapsiproofatuja, että on todella helpottavaa, jos ei koko ajan tartte kärppänä olla kieltämässä ja bostelemassa tavaroita turvaan.
      tuossa kolmeviitos-jutussa uskoisin viitattiin siihen, että yleensä (yleistäen ;) ) vanhemmilla äideillä saattaa olla todella erilaiset kiinnostuksen kohteet kuin esim. 22-v. äidillä ja babytalkin lisäksi voi olla hankalaa löytää mitään yhteistä muuta juteltavaa. Itselläni on todella monen ikäisiä kavereita ja en kokisi tuota ikäasiaa mitenkään rajoittavana asiana vaan lähinnä elämänkatsomuksen ja intressien.

      Delete
  5. Jummarran..mä olenkin ilmeisen ikäkriisissä oleva 3kymppinen ikiteini..eli te kaksikymppiset älkää hyljeksikö ;D /Bianca**

    ReplyDelete
  6. Mäkin koin yksinäisyyttä kotiäitinä, asiaa ei auttanut että asuin (ja asun yhä) paikkakunnalla josta en tunne ketään. Leikkikentällä ei ollut ikinä ketään samoihin aikoihin kun me siellä käytiin ja ystävillä ei ollut silloin vielä lapsia. Nyt kun heillä on lapsia on taas oma elämä erilaista kun oma on sen verran vanhempi ettei leiki vauvojen kanssa. ;)
    Mulla helpottui tämä vasta kun palasin töihin joten mitään ratkaisua mulla ei ole tarjota.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä tunnen kyllä siis äitejä, mutta musta tuntuu, että sielä puistossa pitäis treffata päivittäin että voisi oikeasti ystävystyä. kai tämä probleemi on aika paljon itsestäkin kiinni :) Töihin mä en ole vielä vähään aika palaamassa, joten ei auta kuin ruveta tutustumaan kait :)

      Delete
  7. Hei! Meidän pitäisi siis ihan oikeasti treffata näin monien vuosien jälkeen.. Totta on, että meidänkin kouluaikaiset tutut parhaillaan lopettelevat opintoja tai ovat työelämässä tiiviisti. Hyvin harva on ehtinyt lapsia ajattelemaan. :) Kun esikoinen reilu 7vuotta sitten syntyi, ei muilla ollut samanmoisia suunnitelmia.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Heh sä tiedät tarkalleen mitä mä tarkoitan. Tavallaan ihan hassuakin miten omanikäisillä ei ole mitään perhejuttuja mielessä ja itse on niin 'vakiintunut' :d mut hei nähdään vaan. taitaa mennä silti kesään asti, kun meillä on nyt tässä reissua ja remppaa tiedossa melkein toukokuun loppuun asti :)

      Delete
    2. No mutta, kesällähän ei ole kuin aikaa. J:n eskari, kun toukokuun lopulla loppuu... Ei ole sekään aikatauluttamassa meidän elämää sitten. :)

      Delete
  8. Minäkin voin samaistua täysin kirjoitukseesi! Esikoisen syntyessä olin se nuori äiti, jota katsottiin kieroon. Sain kuitenkin eri väylien kautta muutaman hyvän ystävän, joilla oli samanikäisiä lapsia ja tapasimme todella tiiviisti. Sitten tiet erosivat syystä ja toisesta. Mekin muutimme ja uudella paikkakunnalla minun on ollut hirvittävän vaikea tutustua toisiin äiteihin, vaikka todella sosiaalinen olenkin. Täällä jotenkin ikäero korostuu, pk-seudulla asuvat ystäväni ovat hekin 30+ vuotiaita, mutta täällä tapaamani äidit tuntuvat heidän rinnallaan 40 -vuotiailta ja maailmankuvat/intressit eivät vain kertakaikkiaan kohtaa... Mä ainakin ehdottomasti haluan ystävyyssuhteilta muutakin yhteistä kuin vain samanikäiset lapset...

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mulla on kyllä kanssa noita hyviä äitikavereita, mutta välimatkat on niin hankalia, kun ei ole autoa ja osan kanssa tarvitsisi lentokonetta. Onneksi verkossa voi sitten vaihtaa vertalaistukikokemuksia, jos saman kaffipöydän ääreen ei päästä.

      Kai se vain on vaikea luoda uusia ihmissuhteita aikuisiällä oli piirit mitkä tahansa ja puistoäitien kanssa on vaikea tutustua siihen oikean persoonaan äityden takana, kun tulee joristua lähinnä lapsijuttuja.

      Delete
  9. Aika tutulta kuulostaa. Varsinkin tuo kaipuu yhteisöllisyyteen, enää ei jaksaisi puhua niistä kakkavaipoista ja "tuttavuudessa" täytyy olla jotain muutakin yhdistävää kuin lapset.

    Täällä meillä tuo lähipuisto tuntuu olevan kovin tyhjä (vaikkei siellä kovin usein käydä). Välillä mietin, mihin ihmeeseen kaikki ihmiset meenvät. Töihin ja tarhaanko? Kai joku on kotona lasten kanssa, mutta mihin he menevät?

    En kaipaa töihin, mutta kaipaan sitä, että olisi helppo soittaa jollekin, etä "pannu on kuumana, tuutko kahville?" Se ei tosiaan ihan helposti onnistu, jos välimatkaa menee julkisilla se tunti;)

    Mutta silti olen kiitollinen, että on olemmassa tietyt ihmiset tässä perheenäidin arjessa päivisin; te sieltä netin kautta, muutama ketä näkee lähes viikottain ja sitten niitä, keitä vähän harvemmin. Niitäkin kun on tavanneet, ketkä ovat ihan oman päänsä takia lähteneet takaisin töihin, kun minkäänlaista seuraa pitkiin päiviin ei ole ollut, ainoastaan niitä "moi"- tuttuja puistosta. Surullista:(

    Mutta onneksi tulee kevät ja kesä, kaikki sujuu aina helpommin ja paremmin tulee lähdettyä vähän kauemmaksikin viettämään päivää lasten kanssa (vaikka keskustaan). Joten eiköhän yritetä tehdä jokaviikkoisesta miitistä tapa, se on kuitenkin niin iso piristys aina viikossa:)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mulla on myös suuri luotto kevääseen ja kesään. Olen jo uhkaillut, että sitten vietetään päivät pitkät keskustan puistoissa ja pakataan vain eväät mukaan koko päiväksi :D Eli ehdottomasti jokaviikkoiset tapaamiset kehiin, koska sitten on kerhotkin ja muut päivärajoitteiset tekijät minimissään :)

      Mä olen kanssa usein just tuota puistossa miettinyt, että missä helkutissa ne muut äidit voi olla, jos me sielä keskenämme kökitään? Tai kai tällä alueella sitten vain on lapset pääasiallisesti tarhassa, joita riittää pienellä alueella vissin 7!

      Delete
  10. Voi Sara. Mä niin tunnen tuskasi. Ja vielä se miehen vuorotyö. Helvetti sehän vie jo osan energiasta ;) Mulla oli aikomus kirjoittaa 'vuorotyöläisen vaimona'-otsikolla teksti,mutta on ollut niin hektistä etten ole konetta avannut kuin joskus. Mulla tuo yksinäisyys on ollu just toisin päin ku sulla. Esikoisen kans ei ollut juuri ketään,nyt taas koko ajan tulee lisää vauvoja lähipiiriin ja sitä kautta äiti-kaverit (kotona olevat) lisii. Esikoisen kanssa käytiin kerran viikkoon muskarissa,odotin että sieltä olis saanut ystäviä vaan ei,ne liukeni just tuollai paljon mitään puhumatta aina pois. Mulla taas olis ollut aikaa ja olisin voinut jäädä juttelemaan vaikka kuinka! Miten niin olin yksinäinen? Olin. Kerran sain jutun juuresta kiinni ja sanoin jotain että kun on välillä niin tylsää. Eräskin äiti,josta ajattelin olevan "hengenheimolainen", vain naurahti että "ei mulla ole ikinä tylsää! Meillä on aina niin paljon menoa!". No,hänellä taiskin olla vain arkisin 8-16 "omaa aikaa" lapsen kans. Mulla kun sitä on miten sattuu enkä silloin tuntenut kuin pari kauempana asuvaa äitiä. (Sori mikä avautuminen!)
    Mutta siis mä ymmärrän sua. Voisin tähän avautua toki enemmänkin,mutta ehkä saan sen tehtyä sitten oman blogin puolelle..sinne ei-julkiselle ;)
    Mä edelleen koen meidän välillä (ainaki mun puolelta) jotain sielujen sympatiaa vaikka ei olla koskaan edes tavattu. Kuulostaa varmaan ihan tyhmältä. En osaa selittää.. Jos välimatka olis sen 600-700km lyhyempi ni pyytäisin sua kahville! Meille sais tulla vaikka tukka pystyssä!
    Terkuin Anu

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hehe joo ei edes aloiteta tuota vuorotyöjutusta - se on niin pyllystä. Mä vain haaveilen, että jokin päivä mies tekisi töitä ma-pe päiväsaikaan. Ei hän edes itse tiedä mieten ihanaa luksusta ne viikonloput voi olla, kun ei ole koskaan kokenut sitä. Esim. lauantait on tavallaan mun inhokkipäiviä juuri siitä syystä, koska mies on 99% aina pitkässä päivävuorossa ja puistoissa ei vahingossakaan ole ketään muuta, kun he ovat tekemässä niitä normi perhejuttuja. Lauantai onkin usein mulla siivouspäivä tästä syystä :)

      Hei ja joo tulisi kahville. ihan varmasti <3

      Delete
    2. Arvatkaas vaan kuinka ärsyttävää tuo on sit kun se toinen on poissa sen 4viikkoa putkeen yötä päivää, (ja sit 4viikkoa sen 8-16 ;D) ja tyypeillä on aina vaan päivisin aikaa tavata tai tehdä jotain. Ja sit keskutellaan parhaimmillaan siitä
      Miten on niin hankala jonkun yksittäisen iltatyön sattuessa saada lapsi jumppaan tai päästä ruokakauppaan ;D no ei se niin kamalaa tietenkään oo kun itse on osansa valinnut, mut joskus tiukan paikan tullen tulee aika yksinäinen olo kun ei oikein oo aina just niitä samoja samaistumiskohtia.
      Täällä on onneksi kiva avoin varhaiskasvatustoiminta missä me aina hengataan vakkareina talvet ja tietty me muutkin ajat jossa näkee muita vanhempia ja lapsia ja missä tähän asti ainakin tän pari vuotta on henki pysyny tosi hyvänä. Välillä tosin kaipaisi sitä muutakin seuraa ja lähelle enemmän niitä omia valmiiksi tuttuja äitejä kuten tekin mut onneksi on edes tuo mahdollisuus, muuten olisi varmaan tullut mun kotoilut jo korvista :D

      Delete
    3. ugh, teillä mennään vielä astettaa hardcorempaan suuntaan. tuo totaali yh:us 4 viikon ajan täytyy kyllä olla aikamoinen ponnistus. nostan hattua! ja joo kyllä ollaan itse valittu osamme, mutta ei se sitä tarkoita etteikö se olisi rankkaa.

      meillä ehkä vuorotyössä haastavamin osuus on se ettei siinä ole yhtään mitään säännönmukaisuutta. vuorot pomppii miten sattuu. välillä on kivoja päivävuoroja ja välillä koko päivän monsterivuoroja ja sitten ilta ensin ja putkeen aamu, niin ettei isä ja pojat kohtaa lainkaan. no minulle jo voi olla melko rankkaa, mutta fionn kärsii tästä tilanteesta selkeästi eniten. on raukka välillä ihan pyörällä päästä, kun daddy tulee ja menee miten sattuu. ikävöi daddyä noiden aamu-iltacombojen jälkeen vaikka kuinka ja kapinoi sitten kun daddy vihdoin tulee kotiin (lienee teillekkin tuttua...)

      tämä 6 viikon isäkuukausiputki tuntuu just nyt sellaiselta luksukselta ja pelastajalta etten tiedä miten päin olla.

      Delete
    4. Tuo epäsäännönmukaisuus on kyllä oma osansa, ja ikävä pienenä varsinkin varmaan lapsille. Mulla itsellä odottaa jut tollainen vuorotyöpaikka paluuta sitten joskus... Luulenpa että lasten säästämiseksi on paras keksiä vaihtoehto, muuten on hyvin kiukkuisia lapsia kotona milloin sattuu :)
      En mä sitä yhtään meinannutkaan tosiaan ettei olisi rankkaa, sitähän se tosiaan on ja saa valittaa, pitääkin jos siltä tuntuu vaikka on itse valinnut. Joskus tulee sitten tällei "kuunneltua omaa päpätystään" ja todettua jo päpättäessä että kuulostaapa kamalalta varmaan muiden korvaan ja sit alkaa ottaa jo päpättäessä pakkia etti se nyt niin kamalaa olekaan kun on itse valinnut ;D (tiedät varmaan mitä tarkoitan :))

      Delete
  11. Jep, tästä mä sillon Leikkiluolassa yritin avautua, mutta tuntui tosi nololta eikä ihan hirveesti huvita alleviivata, että mä olen oikeasti yksinäinen. Meillä vielä vakkaripuisto menossa remppaan kesällä, joten en todellakaan tiedä, miten saadaan aika kulumaan. Vielä elättelen toivoa, että muuton myötä löytyis tota yhteisöllisyyttä, ainakaan huonompaan suuntaan ei voi mennä.

    Ja mä jo ihan vähän odotan töihin paluuta syksyllä, koska sit ei olis tylsää. Sad but true. Mulle on vielä just tässä lähiaikoina käynyt niin, että oon ottanut ihmisiin yhteyttä, mutta jäänyt ilman vastausta. Nostaa aika paljon kynnystä laittaa itsensä likoon jatkossa.
    -Kaarina-

    ReplyDelete
    Replies
    1. joo mä silloin kanssa mietin tätä samaa asiaa ja mietin edelleen. tämä kevät nyt on mennyt nyt hiukan matalalentona meidän osalta (niinkustiedät), mutta viimeistään toukokuussa (kun palataan Irlannista) ruvetaan oikeasti tapaamaan säännöllisesti. Me kaikki näköjään tarvitaan sitä :)

      Delete
  12. Niin tiedän tunteen! Esikoisen vauva- aikaan olin jotenkin käsittämättömän "verkostoitunut", moni kaveri sai lapsen samaan aikaan ja tutustuin uusiin. Tän toisen kohdalla taas, yksi kaveri oli samaan aikaan äitiyslomalla ja siihen sitten turvauduinkin aika paljon.

    Mites nyt sitten kolmen kanssa? Läheisimmät kaverit on töissä, me muutetaan uuteen naapurustoon missä ei asu ketään tuttuja ja kaikkia vanhoja pitää mennä treffaamaan autolla. Ai niin. Onhan mulla Facebook... :D

    JA kirsikkana kakun päälle se miehen vuorotyö. Me tehdään lasten kanssa suurin osa asioista keskenämme, siihen on jo aika tottunut. Ai että odotan kesää ja miehen kesälomaa sekä isyyslomaa! Mulla on toinen aikuinen. Ja joku kaveri :D

    ReplyDelete
    Replies
    1. I feel you, i feel you! Tuo kolmenkanssa-probleemi on tosiaan oma lisänsä, koska tunnetusti lähteminen vain vaikeutuu. Onneksi sun vanhin alkaa olemaan jo varmaan aika omatoiminen :)

      Facebook, blogit ja yksi foorumi on kyllä pelastaneet aika paljon :) Mekin tehdään kolmisin aika paljon varinkin nyt kun asutaan täällä evakossa. harmi vaan ettei tuosta pienemmästä ole vielä Fionnille ihan kamlasti seuraa.

      Ja vuorotyö - no siitä tulikin avauduttua tuossa ylempänä :D

      Delete
  13. Mie myös allekirjoitan tämän. Mulla tosin tämä "kotiutuminen" iski heti esikoisen jälkeen ja sitä jatkuikin piiiiiiiiitkään. Jos ihan totta puhutaan niin välillä vieläkin joudun tehdä töitä sen asian eteen, että astun ovesta ulos. Toki mulla vaikutti myös ihan selkeästi se huono itsetunto ja häpeä omaa kehoaan kohtaan, mutta oli siinä varmasti suuri osa myös sillä ettei mulla ollut ketään samassa tilanteessa. :)

    ReplyDelete
  14. Ihanaa että kirjoitit tästä. Mä olen miettinyt ihan samaa, voi miten paljon.
    Välillä mietin että olenko todella ainoa joka näin ajattelee kun olen usein se aloitteellinen osapuoli kun tavataan lasten kanssa kauempana asuvien kavereiden kanssa. Ja olen huomannut että kun itse olisin viemässä lapsia mukana joka paikkaan niin jotkut kaverit taas mielummin viettävät lastensa kanssa aikaa keskenään kotona ja haluavat sitten tavata ilman lapsia.

    Esikoisen kanssa kaikki todella oli helpompaa. Paitsi että liikkuminen oli helpompaa ja vauvan rytmit tietenkin anteeksiantavammat kun vauvat nukkuivat parvekkeella sillä aikaa kun äidit kahvittelivat, niin olen huomannut että nyt kun itselläni on esikoinen 3-vuotias ja tapaan ystäviäni joilla on esikoinen vasta vauva, on heidän vaikea suhtautua isompaan lapseen. Tuntuu joskus kuin isompi lapsi häiritsisi kaikkine tarpeineen ja touhuineen. Ja onhan se tietenkin erilaista, varsinkin kun ollaan kahvilassa tai vauvaperheen kotona.

    Kaipaan todella paljon mainitsemaasi yhteisöllisyyttä. On ihanaa kokoontua ja tehdä yhdessä hyvää ruokaa ja tietää että voin olla kylässä vaikka koko päivän ja emäntä on siitä vain iloinen. Tietää että se kaveri joka tulee kylään ei kiirehdi kotiin päiväunille vaan tietää että voi nukuttaa lapsen meille (vaikka se nukuttamishuuto saattaisi kestää tunninkin). Tälläistä oli esikoisen vauva ja taaperoaikaan. Kotiin lähdettiin toisen luota usein vasta kun miehet alkoivat tulla kotiin, jos silloinkaan. Ja jos minulla oli menoa, saatoin jättää lapsen tuttuun paikkaan pariksi tunniksi tietäen että hän on toistenkin lasten äidin mielestä ihana ja rakas. Ja aina kun meni kylään, tiesi että lapseni ruokittiin siellä (ja minutkin). Kaipaan NIIN PALJON.

    Toisaalta nämä kaverit ovat olleet tuttuja jo ennen lapsien syntymää. Yhdenkään puisto- tai kerhokaverin kanssa en ole tutustunut niin hyvin että oltaisiin vietetty aikaa missään muualla.. Toivottavasti joskus.. :)

    Emme siis ole yksin yksinäisiä kommenttien perusteella ;)

    ReplyDelete
  15. Niin samoja ajatuksia täällä! Tosin toinen lapsi on vasta tulossa, kääk. :) Mies tekee myös vuorotyötä, joten tuntuu, että elämässä ei ole mitään säännöllisyyttä. Olen myös aika ujo enkä osaa oikein heittää mitään smalltalkia tai avata keskusteluja. Annan näin varmaan itsestäni sellaisen kuvan, että minua ei edes kiinnosta. :( Mennyt talvi on tuntunut todella raskaalta kun on pohtinut omaa yksinäisyyttään ja pyörinyt itsesäälissä. Asiaa ei ole auttanut, että pyörii netissä/blogeissa ja kuvittelee, että muilla on niin paljon sosiaalisempi elämä :) Kevättä ja kesää odotellaan täälläkin kovasti!

    ReplyDelete