3.11.13

HAIKEAA.


 Olla haikea - "It's an accepting feeling, not bad and not just all sadsad."

Yritin miehelle tänään selittää sanaa, mille ei oikeastaan englannin kielestä löydy hyvää vastinetta.
Oli haikea olo. Ulkoilimme yhdessä koko perhe ja mietin ääneen, että tämä on todennäköisesti viimeinen syksy täälä Suomessa. 

Minulta kysytään tosi usein, että milloin te nyt sitten oikeasti muutatte sinne Irlantiin?
Me ei oikeasti itsekkään vielä ihan tiedetä, mutta sellaista ajankohtaa olemme miettineet kuin loppukevät, viimeistään alkukesä tai vihoviimeistään elokuussa. Mieluiten aikaisemmin.
Kaikki oikeastaan riippuu siitä, milloin mies saa/löytää sopivan työn, mikä vastaa meidän 'kriteereitä'
Vaikkakin odotamme molemmat hurjasti muuttamista, on tämä lähteminen täysi hyvinkin ristiriitaisia tunteita. Niin paljoa jäämme tietysti kaipaamaan ja montaa asiaa emme :) Muutaminen pysyvästi pois Suomesta kauhistuttaa minua, mutta vielä enemän kauhistuttaa ajatus, jos emme muuta.

Ikinä aikaisemmin minulla ei ole ollut vaikeuksia lähteä Suomesta hasta la vista-fiiliksillä, nähdään kun nähdään. Ja lähtenyt olen aika monta kertaa :)

Mutta nyt minulla on perhe. Mies ja lapset ja meidän elämä. Ja juuri sen takia muutamme, vaikka juuri se tekee tästä niin todellista? Ja niin haikeaa. 

En enää suurella todenäköisyydellä ikinä tule asumaan sitten Suomessa. Meidän lapset tulevat puhumaan englantia suomea paremmin ja ajattelevat isompina itseään todenäköisesti Irlantilaisina, keillä on Suomalainen äiti. Pienemmät eivät edes tule muistamaan tätä aikaa. Miten saankaan yksin rakennettua heille Suomalaista identiteettiä myöskin? 

Ja oma perheeni: äiti, isä ja siskot perheineen. 
Miten iso ero onkaan asua kivenheiton päässä nyt ja kerrankin olemme ihan kaikki samassa maassa, kuin kolmen tunnin lentomatkan ja parin tunnin ajomatkan päässä, for good?

Haikeaa, vaikeaa, mutta minun on ajateltava tätä meidän omaa perhettä ennenkaikkea. 
Miestäni, häneen ikääntyviä vanhempiaan, parempia uramahdollisuuksia ja monia muita asioita. 

Meillä on haave, että minä voisin olla mahdollisimman pitkään lasten kanssa kotona. Ja haave, että meillä olisi talo (ei mikään hirmuisen iso), missä on iso piha. Minä erityisesti haluaisin asua jossain, missä on kaunista enkä täällä betonilähiössä. Suomessa meillä ei todenäköisesti tule olemaan muuhun mahdollisuuksia. Pääkaupunkiseutua meidän on typerä edes ajatella jättää - samointein voimme tosiaan valita suunnaksi toisen kotimaamme.

Kahden kansallisuuden taloudessa emme ikinä voi voittaa. Aina jompikumpi kaipaa kotimaataan ja aina jomman kumman perhe ikävöi. Onneksi on Skype. Uskon ja toivon ettei yhteydenpito perheeni kanssa muutu miksikään. Päivittäin toivon äitini kanssa soittelevani jatkossakin, mutta onhan se eri kuin olla fyysisesti yhdessä. Kun voi vain istua hiljaa ja he ymmärtävät minkälainen ihan oikeasti olet.

Siltikin tiedän, että myös irtaantuminen voi tehdä hyvää. On tilaa aikuistua ja itsenäistyä.
Odotan 'uutta elämäämme' ennenkaikkea innolla. Jännittyneenä, mutta innolla.
Haikeana ja sitten taas malttamattomana. Kauhistellen tulevaa pakkaamisrumbaa...
Eilen aamupäivällä oli tällainen tavallinen Marraskuun märkä sää. +9 astetta. 
Haikeudesta puhuttuamme sanoin miehelle myös: 

-"So this is what our winters are going to be like in Ireland"

-"Yep, pretty much like this. A couple of degrees lower. And then in the mornings everything is covered in white frost and the best thing is to snuggle up in the sofa with a big warm blanket on and a big mug of tea. That's my favourite"

Minustakin se ajatus kuulostaa oikein ihanalle <3

19 comments:

  1. Minusta on tosi mielenkiintoista lukea näitä sun tuntemuksia Suomen jättämisestä pysyvästi, varsinkin kun itse on vasta muuttanut tänne ja en todellakaan voisi kuvitella muuttavani enää minnekään muualle maailmassa. Irlannissa en kyllä käynyt, mutta mitä sun siellä ottamista kuvista näkyi, ootte muuttamassa kyllä idylliseen paikkaan. Me kun muutettiin Suomeen just sen rauhallisuuden, turvallisuuden ja paremman elämänlaadun takia. Meidän tuloilla me ei Bristolista (jossa asuttiin lähellä mieheni vanhempia) saanut sitä omaa taloa kuin semmoiselta "valkoisten slummialueelta", jossa hirvitti ajatus siitä, että meidän lapsi kasvaisi siinä ympäristössä. Nyt onneksi tilanne on toinen ja vaikka meistä molemmat ikävöi monia asioita Englannista ja monet asiat (esim. työ) oli paljon helpompaa siellä, niin ollaan tyytyväisiä valintaamme. Täällä (ja kiitos vanhempieni) meillä on mahdollisuus asua ihanalla alueella, jossa ei tarvitse pelätä turvallisuutensa puolesta - varsinkaan lapsen suhteen. Tsemppiä muuttoon, sitten kun se tulee ajankohtaiseksi.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Juu Liamin kotikaupunki on just sopivan pieni ja rauhallinen, mutta ei liian tuppukylä. Voin kyllä kuvitella, että Bristolin kokoisessa paikassa on vähän eri meno. Meillä menee tämä just vähän päinvastoin, että tässä paikassa missä nyt asumme emme ainakaan halua kasvattaa lapsia. Ei tämä nyt mikään slummi ole tämä meidän ympäristö, mutta ihan kivenheiton päässä on aika rauhatonta. Alueen nuorille ei ainakaan ole täällä mitään tarjolla, muutakun asemalla hengailua. Olisi kamala vuosien päästä soitella sieltä meidän poikia kotiin syömään.

      Delete
  2. sun pitää ehdottomasti jatkaa bloggailua sitten irlannista käsin! ja meidän pitää tulla reissulle sinne: Jori saa muistella vaihtovuottaan ja muu perhe tutustua muuten vaan maahan. sun mietteet kuulostavat hyvin samanlaisilta kuin mun parilla muulla ystävällä, joiden perheillä myös on kaksi kotimaata. tsemppiä ja toivon, että löydätte irlannista oikein ihanan kodin!

    ReplyDelete
    Replies
    1. No ehdottomasti jatkan - eiköhän tämä ole sitten oikea henkireikä minulle :) Ja te olette jo nyt valmiiksi tervettulleita kyllään, vaikka ensi kesän, jos me ollaan jo sielä! Se olisi ihanaa <3

      Delete
  3. Mulla tuli kyyneleet silmiin tuosta vimpasta! Musta nuo teidän suunnitelmat kuulostaa ihanilta. Mä elän mielikuvissani ulkomailla just jotain tuota tyyliä ;) (joo,on mullakin hupini.kuvitella nyt mitä elämä olis jossain muualla :D)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä toivon kanssa, että todellisuus vastaa tuota. Ja vastaahan se. Sillonkin kun me asuttiin Dublinissa, mulla oli usein sellainen olo kuin olisi ollut jossain elokuvassa :D Sielä on vain ihan omanlaisensa tunnelma :)

      Delete
  4. Ihania suunnitelmia! Ja niin jännittävä ajatus, teillä odottaa kokonaan uusi seikkailu edessä! Ja sen uskon, että haikeus iskee - hei, minä muutin kilometrin päähän ja silti tunsin (tunnen) haikeutta ;) Mutta mikä parasta: mikään päätös ei ole lopullinen! Jos elämä täällä ei vastaa teidän toiveita, onnea on Irlanti. Ja toivon teille ihanaa matkaa ja hyvää elämää siellä - siis sillä ehdolla, että jatkat bloggaamista :) Ja jos tuntuu, ettei Irlanti ole sitä mitä kaipaatte: koko maailman ovet on yhä auki, valitsette vaan, minne astutte.

    Jos minulla olisi yhtä herkullinen tilanne kuin sinulla, että olisi puolikas suku odottamassa toisella mantereella, en miettisi hetkeäkään. En ole perussuomalainen, en sauno, en ördää (no joskus vähän), en koe mitään kansallisylpeyttä jos joku Räikkönen voittaa kultaa ampumapainissa tai sadankilometrin hiihdossa, vai mikä hitto sen laji olikaan? Suopesäpallo? No anyways. Maailma koetaan vain kerran - tartu jokaiseen tilaisuuteen ♥

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi mä itken muuttaessa paikasta kuin paikasta. Kiinnyn asuntoihin - koteihin - aina ihan hirmuisesti. Saas nähdä mikä vesiputous musta tulee, kun tämä muutto muuttuu todelliseksi...

      Ja joo lupaan jatkaa bloggailua ;) Mäkään en koskaan ole ollut mikään yltiöisänmaallinen. Ihan tosi nuoresta asti olen halunnut muuttaa ulkomaille ja oikeastaan pois Suomesta tunnen olevani enemmän 'oma itseni'. Tai siis uskallan jotenkin paremmin toteuttaa itseäni. Vaikea selittää. Olen esim. Irlannin reissuilla aina ihan innoissani pukeutumassa lemppari vaatteisiini ja kenkiin, mitä en oikein osaa täällä käyttää.

      Kiitos taas tsemppaavasta kommentista. jotenkin tässä tilanteessa kaikki tsempit ja tuki on tosi tärkeää, kun muutos on niin suuri.

      Delete
  5. Tuli niin haikea olo. Ymmärrän täysin. Kahden kansallisuuden liitossa joku joutuu aina luopumaan jostain. Mutta onnesta teillä on siellä odottamassa toinen puolisko sukulaisista. Ja vaikkei se sama olekaan kun istua samassa huoneessa, niin on se Skype vaan näppärä juttu. Onko se muuten se teidän unelmatalo siellä vielä myynnissä? (Postasit joskus kauan aikaa sitten) Kyllä siitä hyvä tulee :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä tiedän, että sä varmasti ymmärrät enemmän kuin hyvin <3

      Vaikka tämä on mun perheellekkin aika rankka juttu, yritän muistuttaa, että sielä toisessa maassa on tosiaan se toinen perhe, keille meiden Suomessa asuminen on yhtä vaikeaa. He ikävöivät lapsia erityisesti ihan hirveästi.

      Unelmatalo oli valitettavasti aivan läpihomeessa. tyyliin katto oli kosteudesta pudonnut sisään. No ei se mitään, se olisi ollut liian pieni meille muutenkin :) Eiköhän se dreamhouse vielä tule vastaan...

      Delete
  6. Haikea mutta ihana kirjoitus ja ihania suunnitelmia teillä, Toivottavasti jaksat kirjoitella muutostanne ja miten elämä lähtee siellä Irlannissa sitten sujumaan, kirjoituksesi on jotenkin niin aitoja ja koskettavia että niihin eläytyy mukaan vaikka en ole kuin hetken seurannut blogiasi. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiva, kun jaksat niin ahkerasti kommentoida! Tulee hyvä mieli ja varmasti blogi kulkee muuton mukana Irlantiin :)

      Delete
  7. Mutta hei, pojillasi ja tytöllä (muistinhan oikein) on "salakieli" suomea ei kaiketi puhuta sielläkään kovin paljoa ;)
    Minulle tuli myös haikea olo :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä niiin toivon, että ottavat salakielen just tuolla tavalla ;) Ja tyttö on pienimmäinen, oikein muistit!

      Delete
  8. Olipa elämänmakuinen kirjoitus. Haikea, toiveikas, innostunut, odottavainen, jännittynyt.. <3

    Olen itse ollut aina sellainen koko ikäni samassa kaupungissa asunut ja tänne ns. jämähtänyt. Olen ihaillut lennokasta asennetta nostaa kytkintä ja muuttaa toiselle puolelle maailmaa. Olen itse aikanani suunnitellut lähteväni vaihto-oppilaaksi, mutta se vain jäi. Matkustaa olen tykännyt aina ja paljon on tullutkin reissattua ympäri maailmaa. Mutta nyt jo yli 3-kymppisenä voin todeta, että tällainen minä olen. Joku toinen kokee helpommaksi lähteä pidemmäksi aikaa, eikä näe sitä vaikeana. Minusta on kiva lähteä pikkumatkoille, mutta sitten jo odotan kotiinpaluuta. Tämä on varmasti pitkälti myös luonne- ja temperamenttikysymys. Ja asennekysymys ennen kaikkea. Jos mieheni olisi ulkomaalainen, saattaisi olla mielenlaatuni ulkomailla asumista kohtaan muokkautunut ihan toisenlaiseksi. Kahden maan liitot on varmasti superantoisia monella tapaa, mutta ah tuo haikeus - aina on jotain kaivattavaa. Toisaalta sen voisi nähdä myös voimaannuttavana - haikeus (ja siihen sisältyvä tunnepaljous) kertoo myös suuresta rakkaudesta haikeuden kohdetta kohtaan, eikö niin? <3

    Tulipas syväluotaavaa pohdintaa tässä aamukahvin lomassa. Kiitos tästä ja toivottavasti jatkat blogiasi Irlannistakin käsin. Juttujasi on aina ilo lukea - käsittelivätpä ne sitten kevyempiä tai syvällisempiä aiheita. Niin ja tsempitykset unelmanne metsästykseen ja toteutukseen sekä siihen liittyvään tunnemylläkkään!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Aivan ihanaa pohdintaa! Mulle tuli jotenkin hirmuisen lämmin olo tästä kommentista - kiitos!

      Mä itseasiassa koko muutossa odotan melkein eniten sitä, että asetutaan vihdoin kunnolla aloillemme. Olen oikea koti-ihminen ja kaipaan myös hurjasti sellaista pysyvyyttä. Ennen tykkäsin enemmänkin reissata, mutta nyt en enää niinkään. Oikeastaan tuo 3h vällimatka ei edes ole niin kovin paha, kun lentojakin saa parhaassa tapauksessa todella edullisesti. Mulla on vain niin jäätävä lentopelko, että sen puolesta vierailut Suomeen voi olla harvemmassa. Täytyy toivoa, että mun vanhemmat innostuvat matkaamaan senkin edestä...

      Delete
  9. Jännittävä ajatus muuttaa ulkomaille :) irlanti on varmasti kaunis maa!

    Itse en varmaan osaisi irtautua, vaikka houkuttaisi edes muutamaksi vuodeksi... :)

    ReplyDelete
  10. Voi vitsi, mulle tuli ihan kyynel silmään kun tätä näin yövuorossa luin. Mä kun olen lukenut sun blogia alusta saakka niin tunnut melkein tutulta, niin hassu ajatus ettet kohta enää asukaan tuossa melkein-viereisessä-lähiössä. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. <3 mutta kyllä mä silti tätä kirjoittelua jatkan :) muo jäi nyt ihan hirmuisesti mietityttämään, että missähän päin te mahdatte asua?!?

      Delete