"KOLME LASTA - MITEN TEILLÄ ON MENNYT?" on ihan varmasti yleisin kysymys, mitä kuulen viikottain. Ei sillä, että kysymys minua haittaisi - ei laisinkaan. Yleensä ennen vastausta vedän syvää henkeä ja yritän miettiä, mitä kertoisin?
Minun kokemushan on nyt viideltä kuukaudelta (miten Elsi muka voi olla jo niin vanha?!?) lapsista ikäeroilla 2v1kk ja 1v7kk eli yhteensä kolme 3 vuoden ja 8 kuukauden sisään. Itse kolme lastahan ei sinänsä nyt ole mitenkään uniikkia eikä varmaan tämä pieni ikäerokaan, mutta toki se tuo haastavuutta tämän triion kanssa toimimiseen. Kolmen lapsen äitys on itsessään jo hiukan enemmän hallintaa vaativaa. Vieläkin minun pitää ottaa välillä lukua, kuka on missäkin? Varmasti lähinnä alkukankeutta :)
Elsi itsessään on ollut helppo vauva, mutta kuten kaikkien vauvojen kanssa hormoonihuuruissa ensimmäiset 5kk on aikamoista opettelua ja härdelliä itsessään. Siihen kun lisää vielä nuo paljon apua tarvitsevat isommat lapset on ihan siis fyysisen lapsenhoitotyön määrä valtava. Plus sitten vielä edes siedettävällä tasolla hoidettavat kodinhoitojutut päälle on päivät todentotta aika hektisiä.
Itselleni päänvaivaa ja harmia aiheuttaa eniten se, että tiedän etten aina jaksa olla hyvä äiti. Väsyneenä ärsyynnyn liian helposti ja välillä en jaksa ajatella kovin rakentavasti herkän, mutta itsepäisen esikoisen kanssa ja puhumattakaan juuri tahtoikään kasvaneen keskimmäisen kera.
Kotiympyrät tuntuvat välillä meistä kaikista liian pieniltä ja haaveilen, että elämää olisi enemmän koti-leikkipuisto-kauppa-akselin ulkopuolella. Todellisuudessa se kolmen pienen kanssa elon kaikista haastavin osuus on lähteminen ovesta ulos. Ne lähdöt kun oli kahdenkin kanssa jo aikamoista hikoilua ja kolmen kanssa ne vasta sovittelua ja aikatauluttamista vaativatkin. Juuri tällä hetkellä ilahduttaa kuitenkin tuo esikoisen itsenäistymisen kanssa löytynyt hyvä vire. Nyt hänellä on jopa halua pukea itse ja harjoitella. Se helpottaa ihan hirmuisesti. Keskimmäinen tietysti on samaan syssyyn keksinyt sen pakoon juoksemisen hauskana leikkinä, kun yritän reippaasti kiskoa haalareita niskaan.
Tuo kotoa lähtemisen vaikeus ja se, että esim. julkisilla liikkuminen (autoa kun ei ole) on täytynyt tarkasti ajoittaa Elsin unien mukaan, on pitänyt meidät aika tarkasti täällä lähiössä.
Vauvan rytmin löytyminen- vaikka se tosiaan tällä hetkellä koostuu niistä iki-ihanista 45minuutin pikaunista - on tehnyt menemisestä ennakoitavampaa ja aina vain taas pikkusen helpompaa.
Koen mieletöntä ristiriitaa lempi-mantrani "koko ajan helpottaa, koko ajan helpottaa" ja sen todellisuuden kanssa, että tämä vauvavuosi on jo viitä vaille puolessa välissä. Yritän päivittäin myös vain nauttia tuosta pulleroisesta pikkumuffinssistani ja varastaa hetkiä ihan kahden kesken kujerrellen.
En voi kyllä olla silti kertomatta, että kaiken tämän kiiruksen keskellä, vaikkakin onnellisena elämäntilanteestani, olen myös ollut ihan loputtoman poikki ja jopa masentunut. Tuo taakse jäänyt Helmikuu ja tämä viime viikkojen sairastelu tuntuivat henkisesti ihan älyttömän raskaalta. Uskon kyllä hormooneillakin olleen aika paljon osuutta tähän asiaan.
Kaipaan enemmän omaa aikaa, kun on tällä hetkellä mahdollisuutta järjestää. Tavallaan olen sinut sen kanssa, mutta vähän kyllä aina kirpaisee, kun kuulen jonkun toisen pystyvän käymään useamman kerran viikossa kuntosalilla. Olisi myös ihanaa, jos olisi enemmän aikaa muillekkin omille jutuille ja näpertelyille, valokuvaamiselle, blogille yms. Mutta siinä vaiheessa, kun sitten sitä omaa aikaa hetki on, olen niin tyhjäpääväsynyt etten saa mitään järkevää aikaiseksi.
Koen myös välillä sellasita lannistunutta syyllisyyttä siitä miten paljon pojat katsovat piirrettyjä dvd:ltä, kun hoidan vauvaa. Miehen pitkinä työvuoroina ne vain ovat olleet pelastava apu vaikka kuinka mielessäni mielummin olisin sellainen äiti joka askartelee ja vaikka mitä. Kyllä me sitäkin tehdään, mutta enemmänkin kerran viikossa, kuin kerran päivässä. Huomaan sortuvani ajattelemaan, että sitten kun Elsi on vähän isompi olen niin ja näin ja sellainen ja tällainen, vaikka nämä hetket ja kuukaudet merkitsevät ihan yhtä paljon. Huoh, loputon huono-äiti-pisteiden suo. Eineksiä miellä ei sentään syödä, jos jostain lohtua yritän repiä menetettyjen periaatteiden tilalle.
Ja välillä sitten (aika useinkin) taas mietin miten hyvin olekin lopulta kuitenkin pärjännyt. Miten onnellinen olen. Miten hauskaa meillä välillä onkaan ihan vaan tässä kotosalla. Koen hetkiä päivittäin, että voisin ihan pakahtua tästä kaikesta. Silloin yritän myös muistutella itselleni, että tämä on nyt tätä ja millään muulla ei ole väliä. Ei sillä löysällä vatsamakkaralla tai sillä etten koskaan enää käy missään, kotona tavarat on salamana siivoamisen jälkeen hujan hajan, jokainen päivä eletään murmelina samanlaisena uudelleen pyykkikoneen rullatessa taustalla tasaisesti ja tiskipöydän täyttyessä tahmaisista maitolaseista aina vain uudelleen ja uudelleen.
"Kolme lasta - miten teillä on mennyt?"
"No ihan kivasti, hektistähän tämä on :)"
***
Kuvat on meidän eiliseltä reissulta Itäkeskukseen ihan vain nelistään. Aika kaukana siis täältä meidän mukavuusalueelta, mutta mahtavan metromatkan arvoinen reissu kerrassaa. Antoi minulle roppakaupalla itseluottamusta lisää, että pärjään liikenteessä kaikkien kolmen kanssa.
(kiitoskiitoskiitos Bugaboo Donkey ja seisomalauta ja te kaksi ystävällistä naista,
ketkä otitte pojat mukaan tuktuk-junan kyytiin kanssanne)
Se metro, kaffilassa käynti, sopivasti matkat nukkunut juuri rattaiden ratasosaan siirtynyt vauvvis, äidin uusi kevättakki (ehkä. tästä lisää tulossa) antoivat kyllä takatalven keskelle ihan älyttömästi hyvää mieltä ja energiaa. Ihanaa :) Ei haittaa vaikka missattiin tämänpäiväiset St. Patrick's day kemut miehen typerän työvuoron takia ja huomenna juhlitaan sitten ihan vaikka kotosalla vihreissä paidoissa :)
Ah, nyt sosekeiton soseutukseen ja pojilta Pipsa Possu pois päältä... :D Sara x
