TORSTAINA.

Toivottavasti, ette kyllästy näihin maisemapostikorttiloihin täältä Irlannista. Taas tänään oli mielessä, että saisinpa teidät kaikki tänne mukaan ja ei auttanut kuin yrittää ottaa mahdollisiman paljon kuvia :)

Yksi syy unohtui mainita, miksi muutimme tänne; täällä alkaa nyt olla kevät. Helmikuussa. Linnut laulaa ja purot solisee iloisesti. 

Tällaisissa maisemissa miljöössä sijaitsee se autokorjaamo, mihin vein tänään meidän auton huoltoon. Olin valmistautunut istuskelemaan korjaamon odotushuoneessa useamman tunnin, mutta kultaiset korjaajamiehet ryhtyivät yhdessä hommiin, että automme olisi supernopeasti valmiina. Olin ihan hämilläni ja niin kiitollinen. Uskomatonta muuten miten uudet renkaat voivat muuten vaikuttaa auton ajomukavuuteen! 

No tästä ripeästä toiminnasta johtuen minulle jäi mahdollisuus viettää hiukan enemmän omaa aikaa ja lähdin korjaamon lähistölle vähän kuvailemaan. Ja voi vitsit teki hyvää olla ihan ypöyksin. Ja ihan hipihiljaa. Auringonsäteet kasvoilla. Välillä ihan kurkkua kuristi ja itkettii, kun oli vain niin tajuttoman upeata ja kaunista.

Kaikista parasta täällä Connemarassa on, että pienen alueen sisällä on niin erinäköisiä paikkoja ja erilaista maastoa. Tämä Killary fjord-vuonon ympäristö on todella jylhää ja rakastan tarkastella, miten vuorien seinämissä on vaikka minkämoisia rantuja ja muotoja. Korkeuserot on valtavia ja tiet mutkikkaita. Näissä maisemissa ajelimme lasten kanssa uudenvuoden aattona ja näin ihan tajunnanräjäyttävän upean auringonlaskun. Mutta ihan sama mikä sää, nämä näkymät ovat mykistäviä.

Joo, noh aamulla en ollut ajatellut ottaa itsestäni kuvia ja reväisin päälle vain mahdollisimman lämmintä, kun oli suht vilpoissaa aamusta kuitenkin. Vein Fionnin kaverille, kuka kyyditsi hänet kouluun ja läksin korjaamolle. Päällä aika arjen äitiuniformu näin talvella ja hiuksetkin jäin nutturalle yöksi pesun jälkeen ja naamassa häthätää sipaus ripsaria. Mut totuudenmukaistahan tämä on. Näissä olen hiihtänyt viimeiset viikot: uggit, haalistuneet farkut, merinovillapaita ja neuletakki, villahuivi ja talvitakki. Not so very stylish. Ja sitten taas tuola seistessäni upean luonnon keskellä mietin, että kaikki vaatehapatus on niin toissijaista! 

Kyllä mä vain olen niin tyytyväinen, että me jäätiin tänne.

 Ehhehhee, muuten tuossa purkaessani näitä kuvia, Liam kysyi ihmeissään noista ylemmistä kuvista "who took those pictures of you? they're really good!"

Ööh no et ainakaan sinä! :D:D Kas kuvausrajoitteisen siipan puutteessa kaivoin muutolaatikosta tämän pikku kapistuksen:

Juu-u ja saatoin vähän innostua muikistelemaan ja sitten, kun pienensin kuvia picmonkeylla koklailin kuviin kaiken maailman filttereitä, botoxeja ja lisäkuvioita. Leikkimisen jälkeen tallensin kuvan ja nyt vasta huomasin, että jotain jäi vahingossa jäljelle hihi :D Huomaatteko edes vai sulautuuko persoonaani?

HARRASTUS.

Hei ja kivaa uutta viikkoa kaikille. Meillä on varsin hektinen viikonloppu takana ja oli oikeastaan aika kivaa palata tänään ihan normi kotiarkeen. F meni mielellään kouluun, kun joutui perjantaina olemaan poissa ja meillä pikkaraisten kanssa alkoi taas talvitauon jälkeen muskari.

Täällä ei kotiäideille ja lapsille ihan hirmuisesti ole mitään ohjattua tekemistä. Alkujaan kävin pienessä imetys-(vertalaistuki)tukiryhmässä Elsin kanssa ja sielä tutustuin erääseen mukavaan joogaohjaaja-äitiin, kuka syksyllä kertoi minulle tästä music classista. Olin enemmän kuin innostunut lähtemään mukaan varsinkin, kun kuulin sen pidettävän aika huipussa paikassa.

Oh yes, it is Kylemore abbey. Mä vieläkin sisäisesti hihittelen, että meillä on tuollaisessa paikassa harrastus :D Nuo maisemat on jotain iiihan muuta - niin kaunista! Ja aika överiä.

Mut juu, onhan nuo muskarit aika sähläämistä. Suloinen nunna-mummeli, Sister Karol, on kyllä tosi herttainen, mutta tuollaisen melkein kolmeveen mielenkiinnon ylläpitäminen on välillä hiukan hankalaa. Elsin ikäisiä neitosia sielä onkin liuta ja heille harrastus on mitä mahtavin. Jamesista kivointa lienee, kun yleensä ennen ja jälkeen laulupuolituntisen käveleskellään tuolla Abbeyn liepeillä.

Aika kivaa muuten huomata, että ihan kuukauden sisään, Elsistä on tullut niin reipas kävelijä ettei rattaita esim. tuolla reissulla varsinaisesti tarvita :)

Mä pyysin yksiä jenkkituristeja ottamaan meistä kuvan, mut toki tuo talo on komeampi kuin me kolme :DD Ehkä ihan hyvä vaan, että äidin naama on epätarkka, kun yöunet taustalla olivat taasen sangen rikkonaiset. Miksiköhän lapset ei voi syntyä kaikki hampaat suussa....

Anyhow, viikonlopun jäljiltä on tehty tärkeitä päätöksiä asumishommeleita koskien ja niistä sitten seuraavalla kerralla lisää. Nyt nukkumaan, josko ensi yökin jatkaa samaa rataa. Night, night <3

MIKSI MUUTIMME IRLANTIIN?

Hei vaan kaikki. Meidän internet taas tässä vähän nikotteli, mutta onneksi se tuntuu nyt toimivan taas normaalisti. Olin pari päivää vain tuon kännyn 3G:n varassa, mutta sainpas sitä kautta bloggerin sovellutuksella palauteltua osan vanhoista teksteitä! Jee. 

Me ollaan huomenissa lähdössä käymään Liamin vanhempien luokse viikonlopuksi ja tässä olisi kyllä aika paljon kotihommia, mutta ajattelin nyt istahtaa kuitenkin tähän koneelle vähän näpyttelemään :) Tuola nimittäin kommenttiboksissa eräs lukijatar kyseli, josko kertoisin minkä vuoksi halusimme tänne Irlantiin muuttaa? 

Kai mä olen sitä osittain jossain vaiheessa availlutkin täällä, mutta kirjoitan nyt aiheesta oman postauksensa. Pyydän nyt sitten kaikkia ymmärtämään, että aihe on varsin tietysti henkilökohtainen (ei mitenkään salainen) ja syyt täysin vain meidän perhettä koskevia, mikä on meidän mielestä meille parasta. Toivon toki etten loukkaa ketään ja niin pois päin.

Suomeenhan me muutettiin Helmikuussa 2009, mitä ennen minäkin olin asunut ulkomailla jo 5-6 vuotta. Päädyimme Suomeen Brightonista, Englannista, missä oli silloin kaikista ankein lama. Olimme tosi onnekkaita, kun molemmat työllistyimme heti ja siitä muutamien kuukausien kuluttua minä olinkin sitten jo raskaana. Koko ajan meillä oli mielessä, että lapsiemme haluaisimme syntyvän Suomessa, vaikka pitkällä tähtäimellä emme sielä nähneet itseämme asumassa.

Minulle se paikka, missä kaikista mieluiten asuisin vaikka koko loppuelämäni, on Brighton. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että perheellisinä meidän ei ole mitään järkeä asua kuin joko Suomessa tai Irlannissa. No Irlannin taantumahan oli varsin surkea myöskin ja silmä kovana seurailimme Irlannin talousuutisia useamman vuoden ajan.

Joka kerta käydessämme Irlannissa lomilla, tuli sellainen olo, että täällä voisimme saavuttaa enemmän sellaista elämää, mitä halusimme elää. Koska Liam ei puhunut sujuvaa suomea, hän ei myöskään voinut saada keittiömestarin tasoista duunia, mikä tietysti tuntui aika hullulta, kun kokemusta oli kuitenkin takana jo reilusti yli 10 vuotta. Kokin liksahan myös Suomessa on tunnetusti aika matala. Asuimme kerrostalovuokra-asunnossa harmaassa lähiössä ja haaveilimme omasta talosta ja pikkuisesta pihamaasta ja se tuntui Helsingissä ainakin meidän yhtälöllä aivan utopistiselta ajatukselta. Varsinkin, kun toivoimme minun pystyvän jatkaa kotiäitinä. Kotiäitys olisi kyllä taatusti tyssännyt edelliseen äityslomaan ja en vain olisi palannut suoraan töihin vaan myös vuorotöihin ja lapset vuoropäivähoitoon. Ymmärrän, että sekin on aivan toimiva systeemi, mutta ymmärtänette myös, että jos taustalla on meidän molempien ajatus ja aate, että toivoisimme lapsille kotihoitoratkaisun, on vuoropäivähoito siinä mielessä aika sen toinen ääripää. Mä en nyt tiedä miten osaisin tämän diplomaattisemmin ilmaista. 

Lisäksi mielessäni oli niinä Suomen vuosina tuijottaessani ikkunasta parkkipaikkaa, että haluaisin asua jossain, missä on kaunista. Että jos ikkunasta ei avaudu satumainen maisema, niin se on ihan kulman takana. Suomessa on valtavan kaunista, mutta meille sen kauniin luonnon näkeminen sieltä lähiöstä käsin autottomina oli aika harvinaista.

Tietysti Liam muutenkin kaipasi kotimaahansa ja perhettänsä. Hänen vanhempansa ovat omiani aika paljon iäkkäämpiä ja eivät oikein tykänneet matkustaa Suomeen sen lentämisen takia. Omat vanhempani onneksi ovat aika kosmpoliitteja heihin verrattuna :)

Täällä Irlannissa talous on elpymässä jatkuvasti ja Suomessa taas käsitykseni mukaan ei eli meidän elämässä oli aika paljon epävarmuutta. Muutamat muutkin Suomen poliittiset ratkaisut kyllä olisivat vaikuttaneet meidän elämään. Nämä nimenomaiset kotihoitohommelit siis. 

Unelmaa siis lähdimme etsimään ja vaikka tämä onkin ollut erinäisistä syistä ihan hiton hankalaa ja rämpimistä ja pään seinään hakkaamista, olemme silti onnellisia päätöksestämme. Tuo haave paremmasta elämästä meidän perheen viisikolle on ihan totta, mutta tietenkin näin iso muutto sisältää vastoinkäymisiä ja mutkia matkassa. Teething pain, kuten tääläpäin on tapana sanoa :)

Yksi iso asia on tämä positiivisuus. Sanoinkin Liamille taannoin, että Suomalaisena on aika ihanaa, että on tuo oma Irlantilainen, kuka täyttää sen minun puolityhjän kupin. Kaikkia arkipäivän pienet kohteliaat tavat, toisten auttaminen pyynteettömästi ja hymyileminen täällä Irlannissa jaksavat vieläkin yllättää. Välillä itseänikin hävettää ettei se minulta vielä tule samalla tavalla luonnostaan.

Sanomattakin selvä, että vaikka niin paljon hyvää niin tietysti tällainen muutto sisältää myös paljon kipeitä asioita. Meidän suhteessamme jomman kumman perhettä on aina ikävä. Nyt on minun vuoroni. Luojan kiitos on Applen facetime-näköpuhelut, mikä tuo vanhempani ja siskoni päivitäin osaksi meidän arkea. Toinen siskoistanikin asui vuosikausia ulkomailla, että sillätavalla meidän perhe on tottunut tällaiseen kanssakäymiseen, mutta tietenkin välillä on niin julmetun ikävä vain sitä fyysistä läsnäoloa (onneksi äiti tulee ihan pian kylään <3). Kaikista eniten kaipaan siskojeni lapsia. Toiset on jo teinejä ja eivät usein satu siihen puhelun hollille ja toiset on niin pieniä, että muuttuvat koko ajan. Tai hymyilevät kännykän näytöltä niin tavattoman suloisesti, että sydän särkyy ettei täti saa halata ja rutistaa just siinä hetkessä. Ja sitten se yksi kuka vielä on masussa ja kenen ensitapaamista joudun todenäköisesti odottelemaan monta kuukautta...

Arkeahan me täälläkin eletään, mutta en osaa selitää miksi koen olevani täällä jotenkin vapaampi. Enemmän minä. Ehkä siksi, että kaikki on uusia tuttavuuksia, ei kenelläkään ole myöskään mitään ennakkoasenteita. 

Eh ja siis onhan täällä Irlannissa vaikka miten paljon kaikkea ihan pöljää ja ärsyttävää ja käsittämättömän omituista johon voin sitten joku toinen kerta pureutua :D Näinhän on tietysti kaikkialla. Suomi on ihan huippu paikka ja on tietysti mulle aivan superrakas, mutta toistaen itseäni, meidän perheelle tämä on ollut paras ratkaisu :)

Ajatuksia saapi heittää, lisäkysymyksiä, mitä vaan. Toivottavasti vastaus on tarpeeksi kattava :) 

Mä en tiedä miten tuolta anoppilasta käsin pääsen postittelemaan, mutta otan kameran mukaan eli joskos sitten jotain materiaalia saisin ainakin blogiin kasattua :)

ABOUT FRIENDS IN A CASTLE.

KUN MUUTTAA ULKOMAILLE, melkeimpä kaikki tuttavuudet innoissaan hihkuvat "me tullaan sitten teille kylään". Ja innokkaasti toivottelet kaikki tervetulleeksi tietäen, että todellisuudessa harvemmin nuo aikeet kuitenkaan toteutuvat. Näin se vain on ilman sen suurempaa draamaa.

Siksi olenkin niin sanomattoman onnellinen, kun äitikaverini Laura perheineen reipas kuukausi takaperin kyseli, että ottaisimmeko me heille kyläilemään nyt heinäkuussa?

Ja mehän otimme - tietty!

Olemme tunteneet Lauran kanssa jo esikoisten odotusajasta lähtien ja kakkosetkin ovat miltei samanikäiset. Miehemme vasta nyt tutustuivat tänä viikonloppuna, mutta voi että miten mukavaa meillä olikaan!

Onneksi näillä kavereilla ei ollut mitään rantalomalojumisia mielessä (vaikka sitäkin eilen saatiin harrastaa) ja siksi perjantain ja launtain oikein peri-Irlantilaiset sumuiset ja sateiset säät eivät juuri haitanneet. Itseasiassa raskaat pilvet ja tihkusade olivat melkeimpä täydelliset olosuhteet tutkimusmatkalle meidän läheiseen linnaan.

 

Mä olen vielä näitä kuvia katsellessakin aivan pyörryksissä, että meillä on tässä aivan lähellä myös tuollainen paikka. Neljävuotias neitokainen ihasteli: "täällä varmaan asuu oikea prinsessa tai keiju!" ja itse olin aivan yhtä haltioissani. Linnoissa ja erityisesti tässä lähilinnassa on vain jotain ihmeellistä.

Sen lisäksi, että saimme käydä yhdessä hengailla viikonlopun yli olimme me äidit aika sydän sykkyrällä, miten ihanasti nuo lapset leikkivät yhdessä. 

Hiukan on tänään ollut vaikea totuttautua puolityhjään taloon ja tarttua pyykkikasoihin ja imurinvarteen :) kiitos siis Laura ja muut, kun kävitte. Oli aivan ihanaa :)

Heh ja sielä Suomessa on vissiin hippasen kesäisemmät kelit nyt :D 

Jospa mekin vielä saataisiin uusi lämpöaalto... Sara x

PIKKUHILJAA BALANSSISSA.

 NIIN SE VAIN ON TAAS REIPAS VIIKKO VIERÄHTÄNYT EDELLISESTÄ BLOGI-MERKINNÄSTÄ. Oletan, että kaikki muutkin olette kesäriennoissanne ja kaukana tietokoneista :)

Nyt voin sanoa vihdoin, että uusi koti tuntuu kodilta. Ehkäpä siihen osittain auttoi äitini vierailu täällä tai kenties pieni huonekalujen siirtäminen ja pation kukkaset, tutuksi käyvät kyläläiset... Tai sitten vain se, että tajusin tätä kesää olevan enää jäljellä sen pari kuukautta, kunnes Fionn aloittaa koulun ja meidän arki muuttuu aivan radikaalisti. Nämä ovat siis viimeiset viikot, kun olen kotiäitinä näille kaikille lapsukaisille. Oikeastaan tällä viikolla olemme saaneet jo esimakua tulevasta, kun F on ollut koulun kesäleirillä 10-15 joka päivä. Ensin vähän äitiä jännitti, miten mahtaa sujua, mutta joka päivä kotiin haetaan iloinen ja onnellinen poika. Helpottaa ajatus tulevasta kouluna alusta huomattavasti!

 Päätin siis höllätä ja olla välittämättä rutiineista tai edes varsinaisista nukkumaanmenoajoista. Päätin, että ollaan ihan lomalla ja syödään sitten lounaaksi vaikka kinkkuvoikkuleipiä (Fionnin sanoin). Vaikka olen ollut aivan tajuttoman väsynyt viimeaikoina, niin silti koen jaksaneeni kaikki kiukuttelut, hampaiden tekemiset, uhmisraivarit ja sun muut mukavasti ja oikeastaan lapsetkin ovat sitämyöten olleet paremmalla tuulella. Win -win.

Tosin koko alkuvuoden kestänyt stressi on saanut aikaan sen, että tuntuu etten kykene mihinkään luovaan tekemiseen. Oikeastaan siitä tämä blogikin on kärsinyt aikapulan lisäksi, että mä en vain kykene inspiroitumaan mitenkään. Mutta kai näitä blokkeja tulee muillekkin ja jospa nyt priorisoin muita juttuja (esimerkiksi unta), niin eiköhän se inspis taas palaile normaaliksi.

 Meidän arki tietenkin on nyt kesän aikamoista, kun Liamin työt täyttää hänen päivänsä ja minä sitten hoidan kaiken muun. Onneksi aamut on meidän yhteistä aikaa. L menee yleensä töihin kymmeneksi ja saamme siis nauttia perhe-illallisen sijaan perhe-aamiaisen. Minusta on ehkä ihaninta ettei aamuisin tarvitse kiirehtiä mihinkään. Kun hän lähtee töihin, me lasten kanssa puuhaillaan milloin mitäkin. Kaupassa käyntiä ja leikkimistä kotosalla tai leikkipuistossa, kotitöitä, lukemista yms.
Liam pystyy arkipäivinä yleensä pitämään tauon parhaimmillaan 15-17, mutta tänään esim. treffasimme parkkipaikalla autossa 14:45-15:15 ja viikonloppuisin taukoja ei ole senkään vertaa eli hän kotiutuu töistä joskus kymmenen jälkeen. Ehkäpä yhdeltätoista. Eikö kuulosta aika hurjilta työpäiviltä? Vapaapäiviä viikossa on yleensä yksi.

Kerron tämän nyt ihan esimerkiksi vain, minkämoista meillä just nyt on ja miksi en valitettavasti ehdi tähän blogiin nyt kesällä kamalasti panostamaan. Syyskuun tullen työajat sitten muuttuvat taas vähän inhimillisemmiksi ja F tosiaan menee kouluun ja uskoisin minullakin olevan aikaa harrastaa :)

Sitäpaitsi investoimme vihdoin uuteen tietokoneeseen, mikä tulee lähipäivinä. Ja sain kameraan uuden objektiivin synttärilahjaksi apeksilta, mitä en malta päästä testailemaan :) Tekniikkapuoli on siis vihdoin aika hyvässä hoidossa :)

 Äityslomakin sitten loppui tuossa vaivihkaa ja olen nyt sitten kunnon housewife. Sain tänään pötköttää aamusta puolisentuntia ekstraa sängyssä, kun Liam hoiti lasten aamutoimia ja aamupalaa valmiiksi. Alakerrasta kuului sellaista kinausten selvittelyä, että koin parhaaksi nousta halailemaan pikkaraisia. Yht'äkkiä Liam tuli luokseni ja sanoi, että olen ihan mahtava eikä hän ikinä pystyisi minun hommaani. Tuli tosi hyvä mieli! Kotiäidit eivät juurikaan saa tunnustusta mistään suunnasta ja siksi se merkitsi niin paljon. Onhan tässä hitsisti tekemistä ja pyörittämistä aamusta iltaan, mutta kyllä mä taidan tämän handlata ihan ok :)

Olipas sillisalaatti-tajunnanvirta taas kerran. Ja tekipäs hyvää kirjoittaa! Kauniit kuvat ovat yhäedelleen äitini ottamia, kun häneltä ei inspistä tainnut puuttua.

Nautinnollisia kesäpäiviä ja palaillaan taas pian! Sara xxx

ILMOJA PIDELLYT...

VAI MITEN SITÄ YRITETÄÄNKÄÄN JUTUSTELUA AVATA PITKÄN POISSAOLON JÄLKEEN? Mä en oikein vielä ole keksinyt, mihin väliin päivästä voisin tätä bloggailua mahduttaa. Nytkin olisi varmaan sata asiaa, mitä voisin tehdä, mutta ajattelin pitkästyä aikaa sittenkin vain avata läppärin. Nettihän sitten vihdoin saatiin viime viikon lopulla, vaikka minusta ei olekkaan mitään kuulunut.

Tähän väliin nimittäin mahtuu yksi reissu anoppilaan (parin tunnin ajomatka), lasten serkun konfirmaatiojuhla, sieltä käsin täsmäreissu Dubliniin Ikeaan ja seuraavana päivänä ajo takisin kotio. Parin päivän sisään siis reippaasti yli 600km auton ratissa. Ja tätä iänikuista kodinhoitoa ja asioiden hoitamista on vain niin loputtomasti. Jospas tämä arki tästä alkaisi pikkuhiljaa rullata rutiinilla?

Sikäli meillä on vähän kummallista, että koska koulut täällä jatkuu vielä kesäkuun loppuun, missään ei oikein ole muita lapsia ja näinollen pojille ei kamalasti ole seuraa. Voitte vain kuvitella, että etenkin tuo 4-vuotias kaipailee omanikäistä kaveria päivittäin. Mutta mutta, syyskuussahan tämä tilanne menee aivan toisensuuntaiseksi, kun F:llä alkaa koulu! Tiistaina olin koulun infotilaisuudessa uusien ekaluokkalaiseten vanhemmille. Luokanopettaja vaikuttaa aivan ihanalta ihmiseltä, mutta F:n luokalle tulee 31 oppilasta! Näistä koulujutuista voisinkin yrittää kirjoittaa ihan oman postinsa, jos teitä kiinnostaa?

linna-fanina odottelen kovasti, että pääsisin käymään tuonne meidän lähi-linnaan :)

Nämä kuvat on isäni ottamia ja itseasiassa jo parin viikon takaa, kun kävimme auringonlaskun aikaan ajelulla. Maisemat täällä on aivan huikeat joka suunnassa. Sitä jaksaisin päivitellä loputtomasti. toivottavasti en koskaan totu niihin. 

 Ei minulla mitään super-ruusuisia kuvitelmia tästä alusta ollutkaan, mutta kyllä tämä rankkaa on ollut. Suomeen ei varsinaisesti ole ehtinyt olla ikävä, mutta uuden paikan opettelu, ihmisiin tutustuminen ja sensellainen on väsyttävää.

next stop: America

 Oukkidoukki, nyt täytyy mennä lounastamaan ennen kuin Liam lähtee taas töihin. See you soon, Sara xxx

KÄNNYKÄLLÄ KUVA KAUNEUDESTA.

AIKA HENKÄSALPAAVASTA SELLAISESTA:

Ei filttereitä, ei mitään manipulaatiota. Muistatteko, kun postasin tätä vastaavan åkuvan silloin uuden kotipaikan selviydyttyä? Ja nyt olen nähnyt sen ihan omin silmin. Ja tämä kuva ei todellakaan tee oikeutta todellisuudelle. 

Kävimme eilen illalla isäni (kuka on täällä auttamassa meitä alkuun) kanssa auringon laskun aikaan ajelemassa ja kuvailemassa. Kotikylä on varsin soma ja oma koti suloinen, mutta nämä tätä kaikkea ympäröivät näkymät tekevät melko sanattomiksi. Vuoret, Atlantin rannikko, kiemurtelevat pikkutiet...Vihreää  pientä kylää ympäröi jylhät ja kauniit maisemat, mitkä saavat tuntemaan olon ihmisenä niin pieneksi. 

Vieläkin siis kännykällä näpyttelen. Täällä asiat ja asioiden hoito sujuu melkoisen verkkaiseen tahtiin, mikä mullekaikkiheti-tyyliselle ihmiselle aiheuttaa ihan hyvän hetken harjoitella vähän käsivällisyyttä. 

Toisaalta mikäs tässä ajan kanssa siivoilla ja järjestellä, ihmetellä lasten kanssa naapurin lampaiden äänekästä elämää, omalta pihalta löytynyttä tuhatjalkaista, kompostin kokoamista, rikkaruohojen kitkemistä... Tämä puutarhajuttuhan on mulle aivan uusi ja ilolla otankin äitini kuukauden päästä meille kylään neuvomaan tässä(kin) asiassa. 

Kyläläiset ovat niin tajuttoman ystävällisiä ja avuliaita, ettei Suomi-elon jälkeen meinaa tajuta. Puutarhakaupan mies lähti tänään kantamaan minulle multasäkkiä autoon parin sadan metrin päähän, vaikka kauppa oli auki. Miehen työkaverin vaimo tuli iltakävelyllä esittelemään itsensä ja pyysi kahville joku kerta. Menin tänään jopa yhteen äiti-vauva tapaamisen ja hetkessä tunsin oloni kotoisaksi upouusien tuttavuuksien keskellä. 

Ensi viikolla treffailen alueen muita suomalaisia naisia keitä on pienellä säteellä jopa kolme! Miten ihanaa vertalaistukea :)

Kaikki on siis yhä edelleen vallan hyvin, vaikka sitä nettiä ja sängyn ostoa tässä vielä odotellaankin.

Mitäs sinne Suomeen kuuluu?? Sara x