THE ONE WHO STAYED.

Tiistaina meidän parhaat ystävät täältä muuttavat takaisin Englantiin. Ja koko viikon mä olen yrittänyt kirjoittaa tätä postia tänne. Aloitus taisi luonnoksista tänne karatakkin kertaalleen.

Ei siis mikään kovin hyvä viikko takana. Suoraansanoen en ole aikoihin ollut näin surullinen. Toki olin tiennyt, että he muuttavat ja itse vielä vakuuttanut, että se on heidän perheelle paras mahdollinen asia, mutta samassa en ollut ajatellut miten valtavan raon he jättävätkään lähtiessään. Tai siis perheen äidistä oli ehtinyt muodostua minulle todella hyvä ystävä ja heidän esikoisensa ja Fionn olivat jo kuin paita ja peppu.

Ystävystyminen aikuisena on muutenkin aikaavievää. Ainakin minulle. Monet teistäkin saattavat miettiä, että kirjoitan todella avoimesti, mutta ihan todella en osaa rentoutua ja olla todella oma itseni, kuin hyvin harvojen ihmisten kanssa. Toki siis muuten olen aito ja rehellisesti oma itseni, mutta sellaista pientä osaa itsestäni pidättelen vain ja ainoastaan perheelle ja muutamalle rakkaalle ystävälle kehen ihan oikeasti luotan.

Englantilaisten ystäviemme lähtö vielä sattui lopulta aika yht'äkkisesti ja useamman päivän suunniteltua aikaisemmin ja hölmistyneenä kävimme sitten sanomassa jäähyväiset ja että tietysti luvataan puolin ja toisin käydä kylässä. Mutta eihän se tietenkään ole sama. Ihan kuin olisi joku vitsin pari suhde tässä särkynyt, heh.

Ja siis onhan meillä oikeasti ihan paljonkin muita kavereita ja sosiaalista elämää yllin kyllin. Että ei tässä nyt yksin jäädä, mutta silti mietityttää josko löydän milloin täältä toisen sellaisen todellisen ystävän kenen kanssa tunnen samanlaista yhteyttä? Irlantilaiset naiset on ihan omanlaisiaan. Heidän lähellensä on tietyllä tavalla aika vaikea päästä. He ovat yleensä verkostoutuneet omiin piireihinsä jo kehdosta lähtien.

Mutta tiedättekö onneksi on facebook, instagram ja iphonet sun muut. Tiistai-iltana harmissani päätin viestitellä sinne parhaalle ystävälleni Suomen suuntaan ja sekunissa hän vastasi ja tuntui niin paljon paremmalta. Ja muiden sopsiaalisten medioitten kautta tulee kanssakäytyä sellaisten ihmisten kanssa keitä ei ole edes vältäämättä koskaan tavannut, mutta tuntee sellaista jännää läheisyyttä. Onhan osa tätä blogia lukevista tyypeistäkin 'tuttuja' jo neljän vuoden takaa keiden kanssa tulee edelleen oltua vuorovaikutuksessa.

Sellainen viikko siis täällä takana. On tässä kaikkia ihania iloisiakin asioita olla ja toivon, että olen pian tämän surkeuden märehtinyt. Huomenna lähdemmekin parahiksi vähän tuulettumaan anoppilaan lasten kanssa ja tulee kyllä tosi hyvään saumaan tämä vierailu. En kertakaikkisesti malta odottaan ja lapset on tietysti ihan innoissan :)

Kuullaan taas ihan pian vähän muunlaisten juttujen merkeissä. Rauhallista viikonloppua lukijat <3

PÄIVÄN ÄITI.

 PÄIVÄN ÄITI ON OLLUT:

- väsynyt

- alakuloinen

- räjähdysherkkä

-yksinäinen

- tuskastunut

- syyllisyydentuntoinen

Varsin mahtava tunne-cocktaili siis äitienpäiväksi eikös juu?

Tämän päivän olisin ehkä mieluiten viettänyt peiton alla silmät kiinni. Omassa piilopaikassa, "sniffing the mattress", kuten siipan ja minun keskuudessa on tapana sanoa. Siipan puuttuminen se näihin tunteisiin se suurin syypää nyt tosiaan onkin. Lapsista vanhimmat reagoivat eeeerittäin voimakaasti daddyn poissaoloon ja kotoa muuttamiseen. Ja pienin tekee hampaita.

Kielteiset tunteet omiansa kohtaan on äitiydessä se ehdottomasti haastavin osuus. 90% ajasta jaksan ymmärtää ja olla rakentava, halata kahden edestä ja olla läsnäoleva. Mutta päivätolkulla samaa riekkumista, tavaroiden paiskomista, kiukkuraivareita, kitinää, uhmaa ja niin edelleen - tänään tuli vain sellainen olo etten jaksa. En edes muistanut milloinka viimeksi olisin ollut ihan ypöyksin ja ihan hipihiljaa tekemättä yhtikäs mitään? 

Onneksi, onneksi vanhempani riensivät apuun ja marssittivat minut sinne peiton alle puoleksi tunniksi. Teki juuri niin hyvää, kuin villeimmissä haaveissani osasin kuvitellakkin. Itkin vähän ja mietin miten kamalan kahelia on repäistä lapset kaikesta tutusta ja turvallisesta? Onneksi kantava ajatus on kuitenkin se, että nämä pari viikkoa tulevat olemaan sen arvoisia. Ehdottomasti.

Sen jälkeen olen ollut lähinnä surullinen ja tuntenut mahdotonta huonoa omaatuntoa tiuskimisista ja äänen korottamisisita. Ne tosin tulevat seuraavinakaan päivinä ihan loppumaan, mikäli käyttäytyimisen trendi pysyy samanmoisena.

Pakko silti linkata tähän ystäväni facebookissa jakama runo:

On toukokuun toinen sunnuntai

ja liput ne saloissa liehuu,

äitejä tänään juhlitaan

ja juhlakahvit jo kiehuu.

Puheita kauniita kuunnellaan,

tulee kehuja tullen mennen,

niitä äidit yhä vain kuulla saa

kuten kuulla sai äidit ennen.

Äiti tuo hellä ja lämpöinen

uhrautuvainen ja jalo,

ahkera, pullantuoksuinen

kiiltää puhtauttaan koko talo.

Ei lie äidin sydäntä hellempää

kunnon äiti ei helposti suutu,

äiti aina jaksaa vain ymmärtää

ei viisautta äideiltä puutu.

Minä istun, mietin ja käsitän

en mittoja noita täytä,

ja jos oikein asian ymmärrän

en kai äidiltä edes näytä.

Vajoan penkissä alaspäin

hymyn yritän esiin kaivaa,

en tunnista kehuista itseäin

yhä enemmän tilanne vaivaa.

Kai äitinä inhimillinen

on otteeni elämään tähän

minä aina jaksa rakastaa en

vaan vihaankin joskus vähän

Minä suutun joskus niin tosissaan,

että ihan ravistaa tekisi mieli

ja suuria tulia aikaan saa

tää liukas ja terävä kieli

Huono omatunto ja syyllisyys

meitä äitejä usein vaivaa

kehut silloin tuntuvat pahalle

ne arpia auki vain kaivaa

Jospa kehujen ylitsevuotavien

sijaan sanoa vaikka voisi

jotain armollista ja pehmeää

se kuin musiikki korvissa soisi

Jos kuulisi hetkenä sellaisena

kun mieli ei taivaisiin yllä

että selviät ihan kivasti

ja äitinä riität kyllä

tekijä:Tuulikki Jääskeläinen

***

Illalla myöhemmin tuli tietokoneella vastaan nämä ihanat kuvat jostain kuukauden takaa omasta kolmikostani. Lisää kyyneliä seurasi tietenkin, kun mietin miten äärettömän kamalasti minä heitä rakastankaan? Miten intensiivistä tämä äitys onkaan? Miten täydellisiä he ovatkaan minulle kaikkineen kiukkuineen? Ja miten he minua rakastavatkaan aina, vaikka minä vasta opettelen äitiyttä?

Rakkaat muruset, olette tärkeintä ikinä ja kiitos kun saan olla juuri teidän äitinne <3 

Rakkaudella, äitiliini.

GOOD FRIDAY.

ARVAAKO KUKAAN MITÄ MEIDÄÄN PÄIVÄÄN KUULUU? Sitä samaa yhä edelleen, mut nyt oli pakko tulla vähän huilimaan ja turisemaan kaffikupin kera tänne blogiin.



Me ollaan Elsi-Maikin kanssa kahdestaan kotosalla. Pojat lähti mummilaan leikkimään ja Liam tietysti töihin. No mutta hyvin ainakin tässä järkkäily ja pakkailu sujuu ilman apukäsiä, jos tiedätte mitä tarkoitan ;) Elsi-murmeli pyöriskelee ja ryömii ympäri olohuonetta ja mä yritän miettiä mikä tavara menee mihinkin. Aika rentouttavaa suorastaan saada selkeyttä tähän hommaan ja aika loppusuoralla tässä aletaa pikkuhiljaa olemaan :) Jee! Sitten on vain vuorossa se loppusiivous, mitä en tod. halua vielä ajatellakkaan.... 

Good Friday - kuulostaa aika paljon kivemmalta, kuin pitkä perjantai vai mitä? Summaa ehkä, miksi yhden pienen syyn, minkä takia me muutetaan. Irlannissa, kun enemmistöllä ihmisistä on "a cup half full". Miehellä on ollut välillä vaikea tajuta Suomalaisten yleistä negistelyä ja huomaan kyllä itsekkin kuuluvani samaan mutrusuu joukkoon täällä kotimaassa. Kai se on jokin kanssallispiirre?

Elkää nyt käsittäkö väärin, Suomi on ja tulee aina olemaan mulle ihan supertärkeä. Kotimaa. Mutta jo aika pienenä koululaisena, muistan kirjoittaneeni äikän aineen, kuinka isona muutan ulkomaille. Ja niinhän mä sit muutinkin viivana, kun vain ylioppilaslakin sain päähäni. Ja vielä Austraaliaan eli melkein kauemmaksi ei voi päästä :D Tunsin aina nuorempana etten kuulu joukkoon, kun hymyilin ja höpöttelin kaikille tuikituntemattomillekkin ihan vain jutustelun ilosta. Oikeastaan varsinkin Portugalin vuosina tunsin vihdoin löytäneeni sellaisen hyvän vireen ihmisten keskellä, missä sosiaalisuus ja avoimuus ja ystävällisyys oli enemmänkin normi. En ollut outo. Irlannissa minua on aina viehättänyt yhteilöllisyys ja ihmisten auttavaisuus, joskin välillä Suomalaisena tuntuvat muut sielä tulevan välillä liian lähelle. Ihan iholle. Että kyllä mulla ehdottomasti on aikamoista sopeutumista sieläkin tiedossa...

Sopeutumiseen ehkäpä auttaa sellainen aika ihana asia, että sielä meidän tulevan kotipaikan liepeillä sattuu asumaan jopa kolme suomalaista naista, joista yhden kanssa me ollaan jo vähän oltu yhteyksissäkin. Tuntuu aivan ihanalta ajatukselta toisaalta sekin, että lähistöllä on maanmiehia tai siis -naisia :)

Mulla olisi tänne vaikka kuinka paljon asiaa, mutta tässä on muutama pieni jutska, jotka tekee tästä bloggailusta tällä hetkellä vähän haastavaa. Tämä meidän tietokonneen römpskä nimittäin ei oikein suostu yhteistyöhön bloggerin kanssa laisinkaan ja esim. mitään ulkoasu-asetuksia en jostain syystä saa muutettua laisinkaan. Blogger ei vain suostu mun käskyihin. Ja kuviakin se heittelee postauksissa miten sattuu. Pitäisköhän suosista vaihtaa Wordpressiin?! Tässä muuton yhteydessä voisi olla hyvä sauma, paitsi takuita ei ole, että sekään skulaisi sen paremmin. Hmmmm....

Niin ja lisäksi tietsikan käyttis on niin vanha ettei se enää tue tuota pika-kuvankäsittelyohjelmaa Picmonkeytä vaan jokaisen kuvan joudun sullomaan joko Photarin tai Lightroomin läpi. Eikä siinäkään mitään, paremia ohjelmiahan ne on, mutta tässä elämäntilanteessa blogin kirjoituksen tulee olla tällaista nopeaa ja kivaa (no kivaa sen täytyy tietty olla aina) eikä mitään tuntitolkulla kuvien siirtelmistä ja nysväämistä. Kaikista helpointa mun olisi kai ruveta pitämään sellaista videoblogia ja sinne sölköttää sanottavani ja unohtaa kaikki still-kuvien kanssa vitkuttelut. Ehkäpä mä tässä jokupäivä teenkin taas jonkun höpöttelyvideon :)

No mutta, nyt (kävin tässä välissä nukuttamassa Elsin) täytyy palata pakkausten pariin ja toivottelen aivan ihanaa pääsiäisen aikaa kaikille! Sara xxx

YRITETÄÄN OLLA TAVALLISIA.

HEI VAAN! Pakko tulla vään näpyttelemään kuulumisia. Loma loppui ja täälä istuskelen itsekseni sohvalla, kun lapsukaiset nukkuu ja siippa on töissä. Ajatuksenani oli hiukan kertoilla, mitä me ollaan tässä viikon varrella tehty ja laittaa sellainen kuvapostaus sen kera, koska kuvia on tullut otettua roimasti. Mutta, mutta... mulla ei vieläkään ajatukset oikein pysy kasassa niin, että kykenisin huolettomasti kertoilemaan asiasta a taikka b.

Siitä asti kun päätös tehtiin ja asunto irtisanottiin, en ole oikein pystynyt mitään muuta ajatella, kun tätä kasvavaa to do-listaa. Kaiken keskellä pitää elää ihan tavallista arkea ja iltaisin uni ei meinaa tulla, kun mielessäni käyn läpi vaikka mitä juoksevia asioita, myytäviä kalusteita yms. Valitettavasti olo on aika stressaantunut. Stressihän varmaan on läsnä nyt koko kuukauden siihen asti, että kämppä on tyhjä ja siivottu, mutta tuntuupas se aika inhottavalle.

Lapset - tai no Fionn - tuntuvat vaistoavan, että jotain kummallista on nyt meneillään. Aika rajulta tämä päätös tuntuu kiskaista heidät pois kaikesta tutusta. Sitä äitinä murehdin paljonkin yön hiljaisina tunteina. Miten sellainen asia, joka tuntuu niin ihanalta ja oikealta, voi olla myös niin kamalan kipeä ja vaikea.

Sydäntä pakottaa, kun tiedän muuttavani niin kauas perheeni luota jo ihan pian.

No onneksi silti tässä on nelisen viikkoa aikaa saada huusholli tyhjäksi ja tavarat varastoon ja mielessäni ja käytännössäkin moni juttu on jo hyvin organisoituna. Tällaisissa jutuissa olen onneksi hyvä ja maasta toiseen muuttanut yhteensä reilu kymmenen kertaa. Osa asioista menee jo rutiinilla :)

Katsokaas tätä typyä! Pian jo puolivuotias. E kasvaa valtavaa vauhtia ja oli perjantain neuvolakäynnillä jo 72cm eli kakkos käyrillä pituuden puolesta huiteleva hujoppi. Kiinteitä Elsi on nyt maistellut parisen viikkoa ihan hiljakseen omaan tahtiinsa. Soseita toistaiseksi, mutta hyvin tuntuu maistuvan :)

Niin hassua käydä ihan tavallisesti leikkipuistossa ja ruokakaupassa ja tietää, että kohta on aivan toisenlaista. Nyt kun todella jo tapahtuu, huomaan tämän olevan minulle aikamoisen raskas juttu. Toisaalta hirveän hyvä käydä näitä tunteita läpi jo nyt ja itkeä itkut. Tämä blogi tulee varmasti olemaan minulle todella tärkeä oma linkki Suomeen ja ihana kun sielä ruudun takana olette te kivat lukijat. Tuntuu oikeasti välillä siltä, että sielä olisi kasa kavereita, vaikka suurinta osaa en tietenkään edes tunne.  Huojentava ajatus on, että vain internetin käynnistämisellä saan palan kotimaata ja tuttua sinne jonnekkin oman ruutuni ääreen :)

Huh, pahoittelen hiukan alakuloista tekstiä. Tässä on vain niin isot jutut käsillä, että tunnen itseni välillä ihan pieneksi ja voimattomaksi. Mutta nyt täytyy (taas) ryhtyä laittelemaan pyykkiä kuivumaan ja seuraavaksi ryhtyä lajittelemaan kirpparille meneviä tavaroita.

Iloista viikon alkua kaikille muille :) Sara x

KOLMEN KANSSA.

"KOLME LASTA - MITEN TEILLÄ ON MENNYT?" on ihan varmasti yleisin kysymys, mitä kuulen viikottain. Ei sillä, että kysymys minua haittaisi - ei laisinkaan. Yleensä ennen vastausta vedän syvää henkeä ja yritän miettiä, mitä kertoisin?

Minun kokemushan on nyt viideltä kuukaudelta (miten Elsi muka voi olla jo niin vanha?!?) lapsista ikäeroilla 2v1kk ja 1v7kk eli yhteensä kolme 3 vuoden ja 8 kuukauden sisään. Itse kolme lastahan ei sinänsä nyt ole mitenkään uniikkia eikä varmaan tämä pieni ikäerokaan, mutta toki se tuo haastavuutta tämän triion kanssa toimimiseen. Kolmen lapsen äitys on itsessään jo hiukan enemmän hallintaa vaativaa. Vieläkin minun pitää ottaa välillä lukua, kuka on missäkin? Varmasti lähinnä alkukankeutta :)

Elsi itsessään on ollut helppo vauva, mutta kuten kaikkien vauvojen kanssa hormoonihuuruissa ensimmäiset 5kk on aikamoista opettelua ja härdelliä itsessään. Siihen kun lisää vielä nuo paljon apua tarvitsevat isommat lapset on ihan siis fyysisen lapsenhoitotyön määrä valtava. Plus sitten vielä edes siedettävällä tasolla hoidettavat kodinhoitojutut päälle on päivät todentotta aika hektisiä.

Itselleni päänvaivaa ja harmia aiheuttaa eniten se, että tiedän etten aina jaksa olla hyvä äiti. Väsyneenä ärsyynnyn liian helposti ja välillä en jaksa ajatella kovin rakentavasti herkän, mutta itsepäisen esikoisen kanssa ja puhumattakaan juuri tahtoikään kasvaneen keskimmäisen kera. 

Kotiympyrät tuntuvat välillä meistä kaikista liian pieniltä ja haaveilen, että elämää olisi enemmän koti-leikkipuisto-kauppa-akselin ulkopuolella. Todellisuudessa se kolmen pienen kanssa elon kaikista haastavin osuus on lähteminen ovesta ulos. Ne lähdöt kun oli kahdenkin kanssa jo aikamoista hikoilua ja kolmen kanssa ne vasta sovittelua ja aikatauluttamista vaativatkin. Juuri tällä hetkellä ilahduttaa kuitenkin tuo esikoisen itsenäistymisen kanssa löytynyt hyvä vire. Nyt hänellä on jopa halua pukea itse ja harjoitella. Se helpottaa ihan hirmuisesti. Keskimmäinen tietysti on samaan syssyyn keksinyt sen pakoon juoksemisen hauskana leikkinä, kun yritän reippaasti kiskoa haalareita niskaan.

Tuo kotoa lähtemisen vaikeus ja se, että esim. julkisilla liikkuminen (autoa kun ei ole) on täytynyt tarkasti ajoittaa Elsin unien mukaan, on pitänyt meidät aika tarkasti täällä lähiössä. 

Vauvan rytmin löytyminen- vaikka se tosiaan tällä hetkellä koostuu niistä iki-ihanista 45minuutin pikaunista -  on tehnyt menemisestä ennakoitavampaa ja aina vain taas pikkusen helpompaa.

Koen mieletöntä ristiriitaa lempi-mantrani "koko ajan helpottaa, koko ajan helpottaa" ja sen todellisuuden kanssa, että tämä vauvavuosi on jo viitä vaille puolessa välissä. Yritän päivittäin myös vain nauttia tuosta pulleroisesta pikkumuffinssistani ja varastaa hetkiä ihan kahden kesken kujerrellen.

En voi kyllä olla silti kertomatta, että kaiken tämän kiiruksen keskellä, vaikkakin onnellisena elämäntilanteestani, olen myös ollut ihan loputtoman poikki ja jopa masentunut. Tuo taakse jäänyt Helmikuu ja tämä viime viikkojen sairastelu tuntuivat henkisesti ihan älyttömän raskaalta. Uskon kyllä hormooneillakin olleen aika paljon osuutta tähän asiaan. 

Kaipaan enemmän omaa aikaa, kun on tällä hetkellä mahdollisuutta järjestää. Tavallaan olen sinut sen kanssa, mutta vähän kyllä aina kirpaisee, kun kuulen jonkun toisen pystyvän käymään useamman kerran viikossa kuntosalilla. Olisi myös ihanaa, jos olisi enemmän aikaa muillekkin omille jutuille ja näpertelyille, valokuvaamiselle, blogille yms. Mutta siinä vaiheessa, kun sitten sitä omaa aikaa hetki on, olen niin tyhjäpääväsynyt etten saa mitään järkevää aikaiseksi.

Koen myös välillä sellasita lannistunutta syyllisyyttä siitä miten paljon pojat katsovat piirrettyjä dvd:ltä, kun hoidan vauvaa. Miehen pitkinä työvuoroina ne vain ovat olleet pelastava apu vaikka kuinka mielessäni mielummin olisin sellainen äiti joka askartelee ja vaikka mitä. Kyllä me sitäkin tehdään, mutta enemmänkin kerran viikossa, kuin kerran päivässä. Huomaan sortuvani ajattelemaan, että sitten kun Elsi on vähän isompi olen niin ja näin ja sellainen ja tällainen, vaikka nämä hetket ja kuukaudet merkitsevät ihan yhtä paljon. Huoh, loputon huono-äiti-pisteiden suo. Eineksiä miellä ei sentään syödä, jos jostain lohtua yritän repiä menetettyjen periaatteiden tilalle.

Ja välillä sitten (aika useinkin) taas mietin miten hyvin olekin lopulta kuitenkin pärjännyt. Miten onnellinen olen. Miten hauskaa meillä välillä onkaan ihan vaan tässä kotosalla. Koen hetkiä päivittäin, että voisin ihan pakahtua tästä kaikesta. Silloin yritän myös muistutella itselleni, että tämä on nyt tätä ja millään muulla ei ole väliä. Ei sillä löysällä vatsamakkaralla tai sillä etten koskaan enää käy missään, kotona tavarat on salamana siivoamisen jälkeen hujan hajan, jokainen päivä eletään murmelina samanlaisena uudelleen pyykkikoneen rullatessa taustalla tasaisesti ja tiskipöydän täyttyessä tahmaisista maitolaseista aina vain uudelleen ja uudelleen.

"Kolme lasta - miten teillä on mennyt?"

"No ihan kivasti, hektistähän tämä on :)"

***

Kuvat on meidän eiliseltä reissulta Itäkeskukseen ihan vain nelistään. Aika kaukana siis täältä meidän mukavuusalueelta, mutta mahtavan metromatkan arvoinen reissu kerrassaa. Antoi minulle roppakaupalla itseluottamusta lisää, että pärjään liikenteessä kaikkien kolmen kanssa. 

(kiitoskiitoskiitos Bugaboo Donkey ja seisomalauta ja te kaksi ystävällistä naista, 

ketkä otitte pojat mukaan tuktuk-junan kyytiin kanssanne)

Se metro, kaffilassa käynti, sopivasti matkat nukkunut juuri rattaiden ratasosaan siirtynyt vauvvis, äidin uusi kevättakki (ehkä. tästä lisää tulossa) antoivat kyllä takatalven keskelle ihan älyttömästi hyvää mieltä ja energiaa. Ihanaa :) Ei haittaa vaikka missattiin tämänpäiväiset St. Patrick's day kemut miehen typerän työvuoron takia ja huomenna juhlitaan sitten ihan vaikka kotosalla vihreissä paidoissa :)

Ah, nyt sosekeiton soseutukseen ja pojilta Pipsa Possu pois päältä... :D Sara x

ALKUVIIKON AJATUKSIA.

Power breakfast for three = turkkilaista jugurttia, omenaa, kanelia ja chia-siemeniä.

Uneliaita me kaikki.

Kirkkaasta bodysta piristysruiske. Ja auringonpaisteesta.

Äidin epätoivoinen yritys vähentää kofeiinia. Fail - hiukan on toinen purnukka tyhjempi :D

Ei ne kaikkein rentouttavimmat leikkitreffit...

...mutta väsyneille maanantaimammoille mitä parhainta vertalaistukea. Sai vähän valittaa luvan kanssa.

 ONNEKSI TÄMÄ HELMIKUU ON PIAN OHI. Joka vuosi tämä tammi-helmikuu tuntuu niin kamalan tahmaiselta tarpomiselta, mutta tämä vuosi on kyllä vetänyt jotkun överit sen suhteen. Liamilla on ollut aivan tajuttoman kauheita työvuoroputkia ja suoraan sanoen ollaan koko perhe aika väsähtäneitä. Onneksi ensi viikonloppuna koittaa neljän päivän vapaaputki ja todella kreivin aikaan päästään 'nollaamaan' tilanne.

Tämän kuukauden myötä on vain korostunut äidin hyvinvointi ja sen ylläpitäminen. Kun se puuttuu, no tiedätte varmaan, koko pakka romahtaa. Tässä elämäntilanteessa on hiukan vaikeaa ottaa aikaa itselle, mutta se kyllä varmaankin maksaisi itsensä takaisin tuplasti. Haaveilen kuntosalista ja ehkäpä myös ajasta ihan aikuisena eikä vain äitinä. Niin paljon kuin rakastankin kotiäitinä oloa, on sosiaaliset ympyrät välillä niin pienet, että pieni tuulettuminen olisi enemmän kuin paikallaan. Minun vauvat vain ovat sorttia ei pulloilevia ja minun on jotenkin muutenkin kamalan vaikea nipistää perheen yhteisestä ajasta, kun sitä aika vähäsen on. Jostain kumman syystä päässäni koen, että jos jätän miehen yksin kolmen kera, olen jotenkin kamala, vaikka samaa showta vedän omin voimin päivästä toiseen. Ja kyse ei todellakaan ole siitä etteikö meidän daddy siihen pystyisi, mutta kun kolmen pienen hoito on oikeasti aika kovaa työtä. Kun toinen tulee kotiin tehtyää vaikkapa 9h palkkatöitä, koen jotenkin epäreiluksi huikata heipat ja hävitä itsekseni rentoutumaan.

Ei tähän oikeasti siis kyllä mitään varsinaista ratkaisua ole. Tämä on nyt vain tätä. Tällaista se vauvavuosi tuppaa olemaan. Parin vuoden päästä on todenäköisesti jo iiiihan toisenlaista. Katkeransuloisia tunteita ja hormoonimyrskyjä - Elsin 1v. synttäreinä todennäköisesti itkeskelen viimeisen vauva-ajan loppumista, mutta huokaisen suuresti helpotuksesta :)

Just eilen taas juttelimme Liamin kanssa miten voisimme tähän arkeen mahduttaa enemmän omaa aikaa meille aikuisille sopivassa suhteessa perheaikaan? Miten teidän perheessä hoidetaan asia? Mistä sinä saat voimaa arkeen (olet siiten kotiäiti taikka työssäkäyvä)? Olisi tosi kiva kuulla :)

Ensi syksynä, kun Fionn aloittaa Irlannissa koulun, etsin aivan satavarmasti lapsiparkillisen kuntosalin. Ajatus siitä saa jo nyt hymyn huulille ja auttaa kyllä jaksamaan, mutta kyllä silti pitää tässä hetkessäkin muistaa elää ja nyt taidan alkajaisiksi etsiä Zumba-dvd:t jostakin kaapin kätköistä. Ja sit seuraavaksi täytyy vielä kehitellä vielä se mahtava motivaatio heilua olohuoneessa samban tahtiin :D

Iloista tiistaita itse kullekkin, ihan just on kevät <3 Sara x

HAIKEAA.

 Olla haikea - "It's an accepting feeling, not bad and not just all sadsad."

Yritin miehelle tänään selittää sanaa, mille ei oikeastaan englannin kielestä löydy hyvää vastinetta.

Oli haikea olo. Ulkoilimme yhdessä koko perhe ja mietin ääneen, että tämä on todennäköisesti viimeinen syksy täälä Suomessa. 

Minulta kysytään tosi usein, että milloin te nyt sitten oikeasti muutatte sinne Irlantiin?

Me ei oikeasti itsekkään vielä ihan tiedetä, mutta sellaista ajankohtaa olemme miettineet kuin loppukevät, viimeistään alkukesä tai vihoviimeistään elokuussa. Mieluiten aikaisemmin.

Kaikki oikeastaan riippuu siitä, milloin mies saa/löytää sopivan työn, mikä vastaa meidän 'kriteereitä'

Vaikkakin odotamme molemmat hurjasti muuttamista, on tämä lähteminen täysi hyvinkin ristiriitaisia tunteita. Niin paljoa jäämme tietysti kaipaamaan ja montaa asiaa emme :) Muutaminen pysyvästi pois Suomesta kauhistuttaa minua, mutta vielä enemän kauhistuttaa ajatus, jos emme muuta.

Ikinä aikaisemmin minulla ei ole ollut vaikeuksia lähteä Suomesta hasta la vista-fiiliksillä, nähdään kun nähdään. Ja lähtenyt olen aika monta kertaa :)

Mutta nyt minulla on perhe. Mies ja lapset ja meidän elämä. Ja juuri sen takia muutamme, vaikka juuri se tekee tästä niin todellista? Ja niin haikeaa. 

En enää suurella todenäköisyydellä ikinä tule asumaan sitten Suomessa. Meidän lapset tulevat puhumaan englantia suomea paremmin ja ajattelevat isompina itseään todenäköisesti Irlantilaisina, keillä on Suomalainen äiti. Pienemmät eivät edes tule muistamaan tätä aikaa. Miten saankaan yksin rakennettua heille Suomalaista identiteettiä myöskin? 

Ja oma perheeni: äiti, isä ja siskot perheineen. 

Miten iso ero onkaan asua kivenheiton päässä nyt ja kerrankin olemme ihan kaikki samassa maassa, kuin kolmen tunnin lentomatkan ja parin tunnin ajomatkan päässä, for good?

Haikeaa, vaikeaa, mutta minun on ajateltava tätä meidän omaa perhettä ennenkaikkea. 

Miestäni, häneen ikääntyviä vanhempiaan, parempia uramahdollisuuksia ja monia muita asioita. 

Meillä on haave, että minä voisin olla mahdollisimman pitkään lasten kanssa kotona. Ja haave, että meillä olisi talo (ei mikään hirmuisen iso), missä on iso piha. Minä erityisesti haluaisin asua jossain, missä on kaunista enkä täällä betonilähiössä. Suomessa meillä ei todenäköisesti tule olemaan muuhun mahdollisuuksia. Pääkaupunkiseutua meidän on typerä edes ajatella jättää - samointein voimme tosiaan valita suunnaksi toisen kotimaamme.

Kahden kansallisuuden taloudessa emme ikinä voi voittaa. Aina jompikumpi kaipaa kotimaataan ja aina jomman kumman perhe ikävöi. Onneksi on Skype. Uskon ja toivon ettei yhteydenpito perheeni kanssa muutu miksikään. Päivittäin toivon äitini kanssa soittelevani jatkossakin, mutta onhan se eri kuin olla fyysisesti yhdessä. Kun voi vain istua hiljaa ja he ymmärtävät minkälainen ihan oikeasti olet.

Siltikin tiedän, että myös irtaantuminen voi tehdä hyvää. On tilaa aikuistua ja itsenäistyä.

Odotan 'uutta elämäämme' ennenkaikkea innolla. Jännittyneenä, mutta innolla.

Haikeana ja sitten taas malttamattomana. Kauhistellen tulevaa pakkaamisrumbaa...

Eilen aamupäivällä oli tällainen tavallinen Marraskuun märkä sää. +9 astetta. 

Haikeudesta puhuttuamme sanoin miehelle myös: 

-"So this is what our winters are going to be like in Ireland"

-"Yep, pretty much like this. A couple of degrees lower. And then in the mornings everything is covered in white frost and the best thing is to snuggle up in the sofa with a big warm blanket on and a big mug of tea. That's my favourite". 

Minustakin se ajatus kuulostaa oikein ihanalle <3

VALMIINA SYNNYTYKSEEN?

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, ei viime viikkoina mielessä ole liikkunut paljoa muita asioita, kuin lähestyvä kolmas synnytys. Voin kertoa, että päivä päivältä minua jännittää aina vain enemmän ja enemmän. Jamesin nopea ja lopulta melkoisen raju synnytys on mielessä kristallin kirkkaana ja aika tosiaan ei ole sillä tavalla kullannut muistoja ettenkö tismalleen muistaisi miltä se supistuskipu ja erityisesti ponnistuskipu tuntuu.

Aloitetaan nyt kertomalla kuitenkin, että aikaisemman synnytykset ovat siis kohdallani sujuneet erittäin hyvin ja ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Ja kerroottakoon tähän perään myös se, että ei, en mielestäni ole äitinä taikka naisena, synnyttäjänä ketään toista parempi. Aina puhuttaessa synnytyksistä mielestäni oikeastaan tärkeintä on, että lopputuloksena on elävä vauva ja elävä äiti. Synnytykset ovat arvaamattomia tilanteita etukäteen - kenties siksi minua tällä kerralla jännittää erityisen paljon. Voiko kolmas kerta todella mennä yhtä hyvin kuin aikaisemmat? Synnytitpä sitten luomuna, lääkkeillä, leikkauksella taikka mitenpäin vain, synnytys on ihan mieletön juttu. Jokaikinen äiti ansaitsee siitä tunnustuksen.

Omalla kohdallani halu synnyttää "luomuna" oikeastaan alkoi jo kauan ennen tietoakaan lapsista. Epiduraali ajatuksena on kuvottanut minua ties miten kauan ja kun sitten odotin Fionnia, tuli sellainen olo, että hui olkoon en pysty mihinkään neuloihin ja toisekseen oma äitini ja molemmat isoäitini ja naiset kautta historian ovat synnyttäneet vauvoja ilman 'mitään', että 'kyllähän minäkin pystyn siihen'. Huvittavinta kyllä, en koe olevani mitenkään erityisen rohkea ihminen, mutta joku itsepäinen ajatus siinä taisi kyteä taustalla. 

Rupesin jo hyvissä ajoin raskauden puolenvälin tienoilla valmistautumaan synnytykseen lukemalla aiheesta kirjoja ja erityisesti Bebes info-sivuston koin todella tärkeäksi. Olin ihan ymmälläni, miksi missään neuvolassa, biologian tunneilla taikka perhevalmennuksessa ei selitetty kertaakaan synnytykseen normaalia fysiologista kulkua! Niin tai näin, käytit puudutteita tai et, tuon kropan tuntemuksen tiedon täytyisi ehdottomasti kuulua jokaisen naisen (ja miehen) yleissivistykseen.

Monet toki lähtevät synnyttämään ajatuksella, että kyllä ne kätilöt tietävät mitä tehdä ja ihan ok niinkin. Minäkin luotan ja arvostan kätilöitä aivan mielettömästi, mutta ei siinä tosiaan mitään menetä, jos tietää miten kropan omien hormoonien toiminta johdattelee synnytystä ja miten mikäkin vaihe synnytyksessä kenties saa käyttäytymään. Komplikaatioita tietenkin tapahtuu ja sellaisia asioita, mille ei vain voi mitään itse tehdä, mutta silti mielestäni on vain positiivista valmistautua synnytykseen niin paljon kuin mahdollista etukäteen.

Fionnin synnytys kesti yhteensä n. 20 tuntia. Ensimmäinen supistus tuli kahdelta yöllä. Ensin ne tulivat vartin välein ja siitä tuntien kuluessa tihentyen. Istuin ruokapöydän ääressä kutomassa ja supistusten kohdalla nousin ylös vähän kävelemään ympäri. Liam heräsi siinä kuuden maissa aamusta, kun supparit pistivät minut jo vähän puhisemaan ja kiroilemaan. Yritin lievittää tuntemuksia heiluttelemalla lantiota ja pyörittelemällä pyllyä jumppapallon päällä. Siinä reilun seitsemän aikoihin soitin synnärille ja sieltä käskettiin tulla paikalle, kun tekisi mieli jo nähdä synnärin ovet edessäni. Tuntui, että pärjäilen kotona ihan mukavasti vielä supistusten tullessa n. 5-4minuutin välein. Soitin kuitenkin vanhemmilleni, että valmistautuvat viemään meitä synnärille jossain parin tunnin kuluessa. No hehän olivatkin oven takana jo viiden minuutin päästä ja olivat ehdottomasti sitä mieltä, että parempi lähteä samoin tein. Hiukan ehkä sitten vasten tahtoani suostuin siihen, mikä osottautui itseasiassa loistavaksi ratkaisuksi, sillä pian sairaalaan tulomme jälkeen synnärille tuli koko päivän kestänyt sulku.

Sairaalassa olimme siis kello yhdeksän maissa ja pyysin päästä allashuoneeseen. 'Tilasin' myös paikalle säkkituolin, jumppapallon ja synnytysjakkaran. Naureskelin, että huone näyttää ihan temppuradalta. Meidän kätilö oli ihan mukava tyyppi, mutta jaksoi muistuttaa joka käänteessä, että on ihan ok jos muutan mieleni ja haluan lääkkeitä ja kalvot voitaisiin kyllä puhkaista. Ehkäpä juuri siksi sisuunnuin vielä lisää ja päätin pärjätä. Oikeastaan siinä vaiheessa olin jo keksinyt hyvän tavan pärjätä supistusten yli - Liam sai hinkata alaselkääni niin lujaa kuin suinkin kykeni. "Up,up,up,down,down,side,side...sivulleeeee".  Loppusynnytyksestä mies tosiaan tiesi termit myös jo suomeksi :) 

Kaikista kamalinta oli, kun jouduin n. 40 minuuttia makaamaan käyrillä, kun kenelläkään ei ollut aikaa tulla minua sieltä päästämään. Pystyasento ja liikkuminen synnytyksissä on ehdottomasti se minun juttuni. Luojan kiitos seuraavana vuoroon tullut kätilö oli heti kanssani loistavasti samalla aaltopituudellla ja sain käyttööni langattomat anturit sydänkäyriä varten. Moni ei varmasti edes tiedä sellaisia synnäreillä olevankaan ja onneksi osasin sellaisia itse pyytää. Toinen loistava avuntuoja selkähinkkauksen lisäksi oli oikein kuumalla vedellä täytetyt tippapussit. Niiden painaminen alavatsalle ja alaselälle supistuksen aikana ikäänkuin sysäsivät se supistuskivun pois. 

Altaassa suihkutin vettä täydellä paineella alavatsalle supistusten aikana ja lopulta ne lapsivedetkin sitten menivätkin sielä altaassa. Kello taisi olla jotain 18:30 paikkeilla.

Sitten minun täytyikin jo nousta altaasta, koska olin Strepto-b positiivinen ja minulle täytyi laittaa kanyyli ja antibioottitippa. Samaan aikaan, kun eräs nuori kandi yritti tuikkia kanyylia paikoilleen alkoi supistukset tullaa aivan jäätävällä syötöllä tiheästi ja kivuliaasti. Tuntui, että halkean, kuolen, en kestä enää. Karjuin ja kiroilin, mutta tiedättkö mitä? Muistin lukeneeni ihan viimeisten senttien avatuessa tulevan juuri tällaisen fiiliksen ja jotenkin ihmeellisesti Liamin kaulassa roikkuen tajusin, että tämä on ihan pian ohi. Justiinsa tästä fiiliksestä olin lukenut raskausaikana, se on ihan totta ja pääsen ponnistamaan ihan pian.

Olin toivonut saavani ponnistaa jakkaralta ja onneksi se siis kohdallani onnistui. En ihan heti kyennyt istuutumaan alas ja alkupuoliskon ponnistelinkin tärisevien jalkojeni varassa. Loputa sain laskeuduttua istumaan ja niin se Fionn sitten syntyi, vaikka luulin halkeavani kahteen palaan. Kello oli 20:02. Oli ihana, nojata siinä omaan mieheen ja tuntui, että hänkin oli mukana ponnistuksessa. Eikä onneksi nähnyt sitä alareksteriä koskaan :D

Ja vaikkakin synnytys kesti sen parisenkymmentä tuntia, hihittlin jälkeenpäin, että ainakin minulla oli aikaa totutella ajatukseen lapsen syntymästä :)

Siksipä en olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan voinut kuvitella sitä tahtia, mitä James sitten päätti tulla maailmaan. 

Lasketun päivän iltana klo 20:15 tuli ensimmäinen supistus. Vartin päästä toinen ja sitten vartin päästä taas toinen. En uskaltanut sanoa Liamille vielä mitään etteivät ne vain herkeäisi ja menin laittamaan F:n nukkumaan ja makoilin hänen vieressään kuulostellen hiukan jo tihentyneitä supistuksia. Kymmeneltä istuduin sen samaisen jumppapallon päälle (millä muuten istun justiinsa nytkin tätä näpyttelemässä ;) ) tietokoneelle ja samassa holahtivat lapsivedet. Hölmistyneenä totesin Liamille asian ja kerroin jo supistelleen vähän aikaa. Hän oli vähintään yhtä hölmistynyt, mutta vesien mentyä oli kai ilmeistä, että vuorokauden sisään toinen lapsi tulee syntymään. Koska tosiaan kuvittelin tarpeen lähteä synnärille vasta aamuyöstä aikaisintaan, laittelimme siinä sairaalakassiin viimeisiä tavaroita, liam katsoi samalla vähän futista, viikkasimme pyykkejä pois ja siivosimme tiskipöytää. Supistuksia tuli tasaisesti ehkä neljän minuutin välein, mutta ne kestivät vain siinä puolisen minuuttia ja hoituivat hyvin pienellä pyllyn pyörittelyllä ja lantion keinuttelulla. 

Siinä pikkusen vailla yhdeltä supistukset alkoivat sen verran kiristyä, että päätin suunnistaa palloineni suihkuun. Ja humps, yht'äkkiä niin kestettävät supistuksen alkoivatkin oikeasti sattumaan. Minulle tuli aika pakokauhuinen olo ja karjuin miehen soittamaan äitini paikalle. Soitin myös synnärille, mutta siitä puhelusta minulla ei edes ole mitään muistikuvaa. Jotenkin sain päälleni verkkarit ja topin ja kahta kylmäkallea alavatsalleni painaen menin ulos odottelemaan taksia. Pakkastakin oli vissiin parisen astetta ja mietin vain voisinkohan hypätä hankeen tai jotakin - kipu oli todella, todella kovaa ja supistuksia tuli tiheästi. Kiroilin ja vannoin ottavani minkä tahansa tropin he ehtisivät minulle sairaallassa heti tuikkaamaan. 

Niin, en tosiaan voinut kuvitellakkaan, että tässä vaiheessa avauduin jo niitä vihoviimeisiä senttejä. Pakokauhu kuului asiaan :)

Taksi saapui meidän pihalle 01:30. Taksimatkalla aloin jo tuntea ponnistuksen tarvetta ja lähinnä vain karjuin ja kiroilin. Sekin on muuten oivallinen tapa auttaa supistuskipua :D Sairaalan ovelle saavuimme 01:40 ja jotenkin selvisin synnytysosastolle. Kätilöt ohjasivat minut ensimmäiseen huoneeseen ja sain ruveta heti ponnistamaan. Jakkaraa ei siinä hötäkässä enää ehditty hakea, mutta sain sentään olla polvillani ja kahden-kolmen ponnistuksen tuloksena saapui maailmaan James. Klo oli 01:48.

Eli kyllä - ehdimme olla sairaalassa ruhtinaalliset 8 minuuttia. Synnytyshän sinänsä meni taas täydellisen nappiin, jos vain olisin tajunnut, että se etenee niin nopeaa vauhtia. Päällimmäisenä lähinnä mielessä on vain tuon viimeisen tunnin pakokauhu. 

Ja tästä nyt sitten näiden kokemusten pohjalta pitäisi valmistautua tähän kolmanteen koitokseen, huh! Useammalta taholta olen nyt kuullut, että supistuksiin minun tuli reagoida mahdollisimman ripeästi. Sairaalaan on tällä kertaa n. puolet enemmän matkaa eli noin parisenkymmentä minuuttia. Haluaisin olla kotona mahdollisimman pitkään (jos tässä nyt voi sellaista määrettä, kuin pitkään tullakkaan) ja pelkään, että liian aikaisin lähdettäessä supistukset laantuvat automatkalla. Toisaalta tuon viimeisen vaiheen haluan ehdottomasti tälläkertaa kokea siellä paikassa, missä vauva tulee syntymään enkä missään nimessä kotipihalla. Olen yhä edelleen motivoitunut synnyttämään ilman varsinaista kivunlievitystä, joskin se kipu tosiaan on eeeerittäin vahvasti muistissani. Toisaalta mahdollinen erittäin nopea synnytys auttaa ajatuksena sillä tasolla, että kipu ei tule olemaan kovin pitkäkestoista. Oli miten oli, synnytyskipu on aivan infernaalisen kamalaa - siitä ei pääse mihinkään :D Varsinkin se ponnistusvaihe. Oh my god! Toisille se on helpottavampi ja helpompi vaihe, mutta minä taas ulisen ja kitisen "ei en osaa, en halua". Ihme kyllä, Jamesia synnyttäessä muistin niiden kaikkien jenkkihapatussarjojen ponnistusohjeen, että leuka rintakehään, kun ponnistan ja se oikeasti auttoi! Samaa metodia siis tälläkin kertaa? 

Sen olen yrittänyt nyt tehdä, samoin kuin aikaisemmillakin kerroilla, että viimeisimmät viikot olen maannut lähinnä vain vasemmalla kyljellä ja yrittänyt välttää sohvallaröhnötysasentoa, että vauva olisi mahdollisimman optimaalisessa asennossa synnytystä ajatellen (sielä bebesinfossa on tähän hyviä vinkkejä). Ja myös vadelmalehtiteetä olen hörppinyt iltaisin vahvistamaan kohtua. Sairaalakassin sisältö pitäisi kyllä nyt heittää kasaan kuiteskin asap. Huomenna tulee täyteen 37+0 (!!!).

Jorvin sairaalassa, mihin nyt todennäköisesti olemme suunnistamassa, on mahdollisesti mahdollista myös synnyttää veteen. Se ajatus tuntuu aivan mielettömältä ja olenkin kirjoittanut pieneen synnytystoivelappuseeni, että jos sen yrittäminen on mahdollista, olisin erittäin, erittäin kiinnostunut. Muuten listalle on päässeet toiveet saada olla taasen pystyasennossa, langattomat sydänkäyräseurannat,  ponnistus jakkaralta taikka muussa pystyasennossa (jos tuo vesijuttu ei onnistu), saada kiroilla ja huutaa mielin määrin ha ha :D 

Ja nyt sitten vain odotellaan, mitä tuleman pitää. Päivä päivältä jännittää enemmän ja enemmän. Aika tosiaan tuntuu käyvän vähiin ja vaikka mitään "syntyispä se jo"-oloa ei todellakaan ole. Silittelen masua ja nautin tästä pallosta kaikkineen kipuineen ja kolotuksinen. Nämä ovat nyt viimeiset viikot ja päivät, kun olen enää ikinä raskaana. Ihan hirmuisen haikeaa! Ajatus synntyksen käynnistymisestä ihan liikuttaa - sitten raskaus on ohi, mutta pääsemme ihan pian kohtaamaan uuden perheenjäsenen. Meidän oman tyttären (jos hänelle ei tässä mitään jänniä ulokkeita ole ehtinyt kasvamaan...).

***

Oho, tulipas tästä piiiitkä kirjoitus! Kukahan jaksoi lukea loppuun?!

Mutta teki kyllä hyvää kirjoittaa koko juttu ja mielessä velloneita ajatuksia.

Olin ajatellut jotain kuviakin tähän kehitellä, mutta eipä nyt tosiaan tule mieleen miten tällaista oikein voisi kuvittaa. Kenties olisi pitänyt ikuistaa tämä minun uskollinen vihreä jumppapalloni. Jokaisen euron väärti :D

Toivottavasti kaikki tosiaan tajuavat, että nämä ovat vain minun näkökulmastani kirjoitettuja juttuja ja en missään nimessä tuomitse toista lähestymistapaa näihin synnytysjuttuihin. Erilaisille ihmisille sopivat erilaiset jutut ja kuten alussa mainitsinkin, eiköhän se lopputulos ole niin tai näin se kaikista tärkein asia <3

Jep, mutta nyt nukkumaan ja oikein hauskaa illanjatkoa kaikille, Sara xxx

BABY SHOWER.

Mulle järjestettiin eilen maailman pienimmät ja suloisimmat vauvakutsut <3 Joskin olin jo hiukan osannut arvailla moista, koska minultahan ei pysy mikään salassa :D Olen nimittäin lähipiirissäni yleensä se organisoija, kehen luotetaan järkkäilyissä ja hiukan mietiskelin mielessäni, että mitenhän tämä nyt oikeasti tulee menemään. Ketä siskoni osaa edes kutsua? Hän oli konsultoinut tuota siippasta ja oikeastaan yhteistuumin he olivat kutsuneet paikalle toisen siskoni (kuka ei valitettavasti päässyt) ja parhaan ystäväni.

Ja tiedättekö, en minä sielä ketään muita olettanut olevankaan. Vain ne kaikista, kaikista tärkeimmät. Siskot ja sielunsisko. Vaikka olenkin hyvin sosiaalinen ja puhelias ja tutustun todella helposti uusiin ihmisiin ja kaveripiirini ovat aina olleet eri elämäntilanteissa melkoisen laajat, ihan niitä tärkeimpiä ja läheisimpiä ihmisiä minulla on vain aivan muutama. Todellinen ystävystyminen ja lähelle päästäminen on minulle aika vaikeaa ja se  varmaan johtuu siitä, että nuorempana luotin ihmisiin liian helposti ja uskoin hiukan liian sinisilmäisesti ihmisten hyvyyteen ja poltin siipeni aika pahasti muutamaan otteeseen. 

Ja tietysti muuttaminen paikasta toiseen, koulusta toiseen - puhumattakaan maasta toiseen on vaikeata kaverisuhteille. Eri maissa asumista ja sen tuomia haasteita ystävyys- ja kaverisuhteisiin on vaikea edes kuvailla sellaiselle, kuka ei ole samaa kokenut. Uudessa/eri maassa arki on niin erillään kotimaasta ja jos kotimaahan visiitit ovat harvassa, on vaikea tosissaan pitää yllä syviä suhteita elleivät ne tosiaan ole meant to be.

Luvataan, että tullaan käymään ja sovitaan, että pidetään yhteyttä. Mutta ei se ole sama ja pikkuhiljaa pidetään harvemmin yhteyttä ja kenties niillä kotimaassa vierailuilla ei sitten edes ehditä nähdä. Ja tosiaan tämä ei oikeastaan kenenkään syy, niin se nyt vain usein menee :) 

Perhe on tietysti aina perhe ja se side pysyy vahvana ja ystäväni kanssa asuimme yhdessä ulkomailla ja sittemmin myös erilleen, mutta samassa maassa. He 'tajuavat' minua pinimmästäkin ilmeestä ja heille voin kertoa ihan kaiken. Silti välimatkat välillämme Australia, Pariisi, Portugali, Englanti, Irlanti, New York, Suomi ovat olleet välillä todella raastavia. Kaikista pahin oli ehkä Australiassa oloaikani, kun emme siskon kanssa fyysisesti nähneet 11 kuukauteen. Luojan kiitos on Skype ja myöskin Facebook on muuttunut todella tärkeäksi yhteydenpitovälineeksi, vaikka siitä muuten en niin perustaisikaan. Facebookin kautta on myös mukava seurailla muidenkin kavereiden elämää ympäri maailmaa ja pysyä ihan vähän edes kartalla, mitä kenelleekkin kuuluu. 

Mietin usein löydänköhän Irlannista ikinä todellisia ystäviä ja samanhenkisiä ihmisiä lähipiiriini? Tietysti erillään asuminen rakkaimmista myöskin surettaa jonkun verran, mutta perheemme on jo niin moneen kertaan kokenut tämän erillään asumisen, että tiedän yhteydenpidon silti toimivan lähestulkoon samalla tasolla, kun tässä eri lähiössä asuessa. 

Mutta löydänkö uusia kavereita ja uusia ystäviä uudesta kotimaasta? Ja mistä niitä sitten tällä iällä oikein löytyy? Täytyy vain varmasti yrittää olla avoin ja luottavainen ja onneksi miehen pikkusiskon kanssa olemme myöskin todella läheisiä ystäviä, että en minä nyt sen puolesta varmaankaan ihan ypöyksin jää :) 

Mistä te muut olette löytäneet ne tärkeimmät tosiystävät? Onko teillä lapsuuden ystäviä, opiskelukavereita, naapureita, vai keitä lähipiirissänne? Miten usein näette ja onko ystävyys kestänyt toisen muuttamisen pois ihan niistä arkikuvioista? Miten pidätte yhteyttä?

Tähän ihan pikahuomautus, jos joku ihmetelee kuvissa tuota muhkuraa tuossa rintani vieressä: rintsikoista oli näköjään mennyt se 'sivuluu' poikki. Aika kauhean näköinen, mutta kohtahan sitä tepastellaan niissä iki-ihanissa imetysliiveissä ja nämä voi heivata ehkä sitten pois for good... 

Jep, mutta nyt lähtee pyörimään eka koneellinen pikkuruisia tyttösen vaatteita ja uhkaan ne nyt kertaalleen ainakin silittääkkin :D Kiinnostaisiko teitä kurkistaa pikkuruiseen vaatekaappiin?

Sara xxx

HYVIÄ JA HUONOJA HETKIÄ.

Mitähän tähän radiohiljaisuuteen nyt taas sanoisi? Hei vaan taas! :)

Toivottavasti en ole teidän mielestä ihan toivoton bloggaaja, kun en edes ole kaikkiin kommenteihin saanut vastatuksi vielä - se tiedossa seuraavaksi. Mut juu, viimepäiviin mahtuu kaikenmoista vuoristorataa. Ihania hetkiä, naurua, iloa, rakkautta ja inspiraatiota. Ja sitten seuraavana hetkenä väsymystä, kolotusta, itkua...aika hormonaalista menoa etten sanoisi. Tai no se väsymys ja huonot yöunet on aikalailla syynä huonompiin hetkiin. Onneksi taas pitkän pätkän työvuoroja päätteeksi siippaseni on tänään ollut vapaalla :) Helpottaa kummasti kaikin puolin.

Ja niitä hyviä hetkiä sitten? Niitähän tämä elämä onneksi suurimilta osin on ollut :) Kameraan en ole silti saanut tartuttua ja ihan ok sekin. Ei tarvitse ihan koko elämää aina dokumentoida, vai mitä, vaan elää hetkessä hymysuin? 

Vanha virsi, mutta kyllä tämä yllättävän pitkälle edennyt raskaus alkaa ihan oikeasti verottamaan voimia. Tänään vietin kivan parituntisen itsekseni kaupungilla kiertäen ja sitten siskoni kanssa lounastaen, mutta kotiin palatessa olin niin rikkipoikki poksahtamassa, etten kyennyt pariin tuntiin muuta tekemään, kuin pötköttämään sohvalla kyljelläni. 

Huomenna onkin tiedossa jännä päivä. Aamusta neuvolalääkäriä, kokoarviota ja sen sellaista ja iltapäivällä käymme tutustumassa synnäriin. Sitten ajattelin vihdoin ja viimein ruveta pesemään vauvan vaatteita, pakkaamaan sairaalakassia ja muutenkin ruveta mietiskelemään pienimuotoista tärppilistaa/toivomuslistaa synnytystä varten ja vain kaikin tavoin nauttia tästä masusta.

Kokoarvio huomenna jänskättää ehkä eniten. Tämän radin sivutuotteena kun kerta voi olla isokin baby. Toki sokerit on pysyneet tosi hyvin hallinnassa ja masu tuntuu aikasen kompaktilta, niin ei sitä silti voi olla hermoilematta. Aikamoinen töröhän tuo tuossa edessä on. Takaapäin (kuten alakuvassa) ei vissiin edes huomaisi tätä palleroa. Niin paitsi siitä miten rintsikat revittävät selässä, kun masu on vieläkin aika ylhäällä. Ovat ihan paholaisen kapistukset tällä hetkellä, mutta ihmisten ilmoilla ei voi oikein ilmankaan hengata :D

Juu ja nyt pitäisi vielä päättää mitä tehdä tuon hiuspehkon kanssa? Olisi varmaan fiksua mennä nyt kampaajalle, kun vielä voi. Oma väri on kasvanut esiin ihan kivasti, mutta silti kellertävän latvan kanssa se näyttää aika harmaalta ja jopa likaiselta - yyyh! Siis sen puolesta mietin, että leikkaaminen olisi parempi vaihtoehto, että pääsisi mahdollisimman paljosta latvasta eroon, mutta toisaalta haluaisin vihdoin taas pitkät hiukset, mihin ole kaikista eniten tottunut. Pitääkin kaivaa joku vanha kuva näytille, mulla on yleensä ollut melkein tuonne vyötärölle ulottuvat hiukset. Jos nyt kovasti pätkäisen, siinä menee taas vuosikaupalla aikaa kasvatuksessa. Aikamoinen first world problem hihi :D

Okei, mutta nyt niiden kommenttien pariin, aika lopettaa jaarittelut ja sitten kipinkapin nukkumaan. hyvää yötä, Sara xxx

PUKEUTUMISEN VAIKEUDESTA.

Oho jo toinen postitus tänään, mutta tässä vähän ajatusjatkumoa muutama ilta sitten miehen kanssa käydystä keskustelusta ja perjantaina ystävättären kanssa jutustelusta. Olen tätä kirjoitellut tässä useamman illan mittaan pikkuhiljaa.

Kaikessa tässä arkihässäkässä, mun on välillä vaikea rauhoittua ajattelemaan asioita, jotka tavallaan käväisevät mielessä. Ponnahtelevat mieleen, mutta jotenkin en saa niistä otetta. Siksi parasta on kunnon keskustelut, kuten esim. edellä mainittujen kera ja sitten tietysti tämä kirjoittaminen. Vaikka myönnän, että blogia tulee myös kirjoiteltua teitä varten (esim. ruokapostit), tulee näitä tekstejä välillä kirjoitettua aivan täysin itseä varten. Jos niihin saa vielä teiltä vastakaikua, sen parempi :)

Viime viikkoina olen taas vaihteeksi järjestellyt vaatteita paikasta a paikkaan b, käynyt läpi mitä omistan, sellaillut ajan vietteeksi pinterestiä, mietiskellyt mieltymyksiäni, tyyliäni ja tätä koko elämäntilannetta.

Niin pinnalliseksi kuin se vai luokitellaankin, mä tykkään vaatteista. Tykkään tyyleistä, jaksan loputtomiin mietiskellä vaateparsia, inspiroidun kuvista ja ohikulkijoista jne. Tykkään toki myös ostella vaatteita, vaikka omaa mieltä siitä soimaankin. Olen aina ollut kiinnostunut erilaisista tyyleistä enemmän tai vähemmän. En pienenä todellakaan ollut mikään pikkuprinsessa, enemmänkin hommsuinen poikatyttö, mutta sisarteni innostus muotiin jossain vaiheessa toki pesiytyi minuunkin. Siltikään muoti ei ole se minun juttu. Toki siis sellain pintapuolisesti tiedän mikä on in ja mikä out, mutta kaiken maailman fashion victimit, jotka aina haksahtavat viimeisimpiin villityksiin, vähän naurattavat minua.

kuvat pinterestistä

Tässä äityden keskellä ja erityisesti Jamesin odotusaikana tajusin miten älyttömän tärkeää mulle on pitää oma tyylini. Vaikkakin tässä on se sellainen dilemma, että mun tyyli voi olla melkein mitä vain. Tykkään niin monenmoisista. Mutta kyllä kai kaiken keskellä silti kulkee jokin punainen lanka, sillä tiedän hyvin vahvasti mistä pidän ja mistä en pidä. Toisaalta mun kroppa ei ole oikein sen mallinen, että voisin käyttää just sellaisia vaatteita, kuin haluan (se olkoon seuraava projekti) ja toisaalta tässä on nyt ikääkin karttunut justiinsa ne vuodet enemmän, että kaipaankin jo ehkä jotain vähän yhtenäisempää vaatekaappia kaikkinensa.

No jokatapauksessa on tässä silti probleemi. Ensimmäinen on tämä raskaus. Äitysvaatteet nyt vain eivät ole mitenkään hurjan mairittelevia. Siksi oikeastaan olenkin käyttänyt vain perustrikootoppeja ja paitoja äityshousujen kaverina ja niitä maximekkoja. Kesän mittaan tuntuu, että mun asut on olleet aika tylsiä. Kovasti olen yrittänyt asusteilla niitä höystää, mutta varsinkin nyt loppua kohden kaikki vyöt, mitä yleensä tuossa rinnanalla suosin, ovat tuntuneet lähinnä ahdistavilta. Niin ja parit viimeksi hankkimani äitysfarkut on nyt liian isoja ja roikkuvat ihan hassusti päälläni. Mulla olisi kyllä tosi nättejä neuleita, mutta eihän ne tämän pallon kanssa istu mitenkään.

tämän mahamatkan varrelta

Toisena on sitten se, että mulla ei ole oikein hajuakaan minkä ihmeen näköinen mä tulen tämän raskauden jälkeen olemaan. Olen toki unohtanut minkänäköinen olin ilman tätä mahaa, mutta minkähän kokoiseksi se nyt edes palautuu? Seuraavan vuoden vaateparsia tulee myös dominoimaan enemmän kuin todennäköisesti imetysystävällisyys. Voi plaah. Sitten kun on vielä tällaista rintavampaa mallia, on ylipäätänsä vaikea löytää vaatteita, jotka istuvat nätisti. Imetyspaitoja mulla on joitakin, mutta niidenkin kanssa venkslaaminen on vähän hankalaa. Enemmän olen taas luottanut perustoppi-huivi-yhdistelmään.
(tietysti imetys ja sen onnistuminen on minulle äärimmäisen tärkeää ja ehkä nyt sen vuoden tms. kykenen elämään tämän asian kanssa)

Ja voi kun minua tällähetkellä miellyttäisi vain kaikki jättineuleet leggarien ja saappaiden kanssa! Totaalinen nounou tämän mahan sekä imetyksen suhteen :D (juu ja no ehkä myös tämän ruumiinrakenteen)

kuvat pinterestistä

No vaikka tässä näitä äityshaasteita toki riittää, ei se poista sitä tosiasiaa, että tykkään siltikin laittautua. Ihan arkeenkin. Tuntuu vain, etti sitä äiti-ihmisten piirissä pidetä kovin hyväksyttävänä. Tai siis sellainen olo minulla on usein. Toki tämäkin on varmasti streotypisointia, mutta kun äidillä pitäisi olla ne säähänsopivat lenkkarit ja muut pelit ja vehkeet. Ja sit, jos sulla ei ole, niin et varmaan ole kovin hyvä mutsi. Kärjistystä, I know. Heh ihan yhtälailla mä olen niissä korkonilkkureissa kulkenut hiekkalaatikolla poikien perässä ja nahkatakkipäällä lykkinyt keinua jne. jne. En omista vieläkään toppahousuja, mutta tulevaksi talveksi ajattelin investoidan hyviin villaleggareihin ja hyvälaatuiseen sadetakkiin :)

Tämä ei silti poista sitä tosiasiaa ettenkö olisi yhtämieltä enemmistön kanssa, että lapset viedään ulos säällä kuin säällä ja varustus ei saa olla ongelma pihaleikkien suhteen. Hauskasti ystäväni sanoikin, että ihan yhtälailla hän laski pyllymäkeä villasukkiksissa viime talvena kuin olisi laskenut goretexeissäkin (vai miten se nyt meni L?). Enkä mä ollenkaan katso kieroon, jos jollakulla muulla on jalassa vaelluskengtä, kunhan minua ei katsota kieroon biker bootseissani ;) (ovat muuten loistavat ulkoilusaappaat jo kahden syksyn ja talven otannalla)

Laittautuminen ja oman itseni ajatteleminen sillätavoin on tosi iso osa mun hyvinvointia. Nopeasti sellaisten jaksojen aikana, kun en jaksa ajatella edes ripsiväriä alan olemaan kärttyinen ja kurja tyyppi muutenkin. Onneksi tuo mun mies ensinkään ei tietenkään pistä näitä hössötyksiä vastaan ja toisekseen on itsekkin samalla tavalla kiinnostunut erilaista tyyleistä. Vaikka korostan, että tämä on vain tosi pieni osa meidän kiinnostuksen kohteista ja emme ole mitään pinnallisia tyhjäpäitä, on tosi kiva, että voimme jakaa asian yhdessä. Minulle on välillä jopa terapeuttista kakkavaippojen ja muiden eritteiden keskellä sulkeutua mietiskelemään näitä vaatejuttuja ja mitä yhdistelisin minkäkin kanssa. Ihan lemppareinta on miettiä jotain kokoaisuuksia, mistä pidän ja miten saisin ne jo minulta löytyvillä vaatteilla todeutettua. Aikuisten paperinukkeleikkejä. Tuo pinterestin loputon maailma ei ainakaan ole tätä intoa hillinnyt :)

Koska tätä kaikkea vaatehömpötystä silti värittää todella pahasti se pinnallisuus ja "on maailmassa tärkeämpiäkin asioita" (on,on), harvemmin tulee tännekkään sitten kirjoiteltua vapautuneesti siitä mikä oikeasti on mielessä - korkokengät, kauniit veskat, kautta inspiroivat tyylit ja värit. Jos mulla olisi aikaa ja jaksamista huonojen yöunien keskellä, voisin helposti viettää tuntitolkulla aikaa väsäten jos minkämoisia kollaaseja omaksi ilokseni.

Lastenvaatteiden suhteen tunnen olevani aika jäävi sanomaan mitään ja en millään tasolla koe tätä blogia lastenvaateblogiksi. Toki sellaisiakin juttuja täällä vilahtelee, mutta en tosiaan ole niissä jutuissa mitenkään pro. Tietenkin tykkään pukea meidän lapset "kivasti" ja jopa samistellen, mutta toisaalta tärkein asia on, että heillä on helppo, mukava ja lämmin olla. 

Eikä nämä vaatejutut muutenkaan ole mulle sellaista omaisuuden esittelyä vaan erilaisten materiaalien ja värien kanssa leikkimistä. Varmaan samasta syystä mun lemppari tyyliblogini onkin yhä aina ja edelleen Nelliinan vaatehuone, sillä koen hänen lähtökohdat aika samanlaisiksi.

Musta on hauska huomata muuttamissa muissakin "äitiblogeissa" näitä itse äiteihin liittyviä asioita. Luen niitä innolla ja ne on oikeastaan vielä kivempia juttuja, kun varsinaisten muotiblogien jutut. Liekö sitten syynä se, että äideillä on vaatteiden suhteen usein ne samat haasteet keskenänsä - muuttunut muoto, tyyli ehkä vähän kateissa jne. 

Jännä kyllä, vaikka tämä viimeisen kerran odotusmasu on vallan ihanakin ja vaikka tulen sitä ihan varmasti kaipailemaan haikeana, alan pikkuhiljaa jo kaipailemaan aikaa ilman sitä myöskin. Odotan hurjasti, että voin sitten pikkuhiljaa aloitella mutsi kuntoon-projektin ja ehkäpä pikkuhiljaa tämä keho muokkaantuu siihen suuntaan, mitä toivonkin. Ruokapuolella ja päänsisällä remontti on oikein, oikein hyvässä vaiheessa. Tähän aiheeseen palaan ihan varmasti joku toinen kerta.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Huomenna sitten tosiaan sitä reseptiä :) Sara xxx