LAPSET.

Tässä tapauksessa minun lapseni. Havahduin viime viikolla siihen, etten ole aikoihin päivittänyt poikien vauvakirjoja (en siis vieläkään päässyt ihan sinne asti) ja olen tässä viikon varrella yrittänyt oikein panna merkille heidän viimeaikoina ottamiaan askeleita kehityksessä. Fionn täytti menneellä viikolla 3v4kk ja James samaten 1v3kk.

Fionnilla on meneillään nyt ehkä sitten se raastavin kolmevee uhmavaihe. Luojan kiitos keskusteluissa vertalaistukiäitien kesken, keiden kaikki muksut ovat n. 8viikon sisällä sntyneitä toisistaan (F siis mukana tässä remmissä), totesimme ykskantaan lapsien onneksi käyvän tätä vaihetta varsin identiseen tahtiin. Eli siis juuri niinkuin pitääkin.

Tuo tieto ja tuki onkin ollut minulle se selkäranka, millä olen kaiken maailman kenkkuillut juuri ja juuri kyennyt kestämään hokien mantraa "tämäkinonvaintärkeävaihe,tämäkinonvaintärkeävaihe".

Voi kyllä kertoa, että aina kyllä ei pinna tälläkään äidillä ja daddyllä kestä kaikkien pönttöilyjen kesken. Tai siis väkivalta - töniminen, potkiminen ja lyöminen - on meillä sellaisia mistä vanhemmat todenteolla suuttuu. Kohde on 'yllättäen' yleensä pikkuveli. Poikien normaaleihin kinasteluihin sentään yritämme olla puuttumatta.

Ja sitten on sellaisia typeriä pikkujuttuja, mitkä saavat niskakarvani totaalisen pystyyn kuten ruokapöydässä tyrskiminen "hyi, yök, yök" ja siihen päälle joku ihme syljeskelynomainen refleksi. Tämän päälle poika siis luonnollisesti voi ihan muina miehinä syödä tuon hyiyök-ruoan kakistelematta, mutta nämä taitavat olla jostain imettyjä vaikutteita, mitä sitten pitää testailla.

Kaikesta edellämainitusta ikätasoon kuuluvasta tuhmailusta huolimatta se todellinen kolmevee, kuka meillä asustaakaan on kerrassaan hurmaava pieni ihminen.